»Alussa on preeriamatkalla paljonkin hauskaa. Myöhemmin siinä ei ole kerrassaan mitään. Siinä on sama yksitoikkoisuuden leima kuin merimatkallakin, mutta siinä on vähemmän alaa liikkua ja sen sijaan, että laiva kantaa sinut merillä ollessasi, täytyy sinun sangen suuressa määrässä liikkua oman tahtosi voimalla preerialla. Ruoka on myöskin karkeanlaista, vesi huonoa ja niukalti ja sinä et voi kylpeäkään. Tasankolaiselle tai sille, jolla on järkeä, nämä asiat eivät merkitse mitään verrattuna siihen ihanuuteen, minkä elämä vapaassa ulkoilmassa tarjoaa, puhumattakaan sykähdyttävästä seikkailun odotuksesta. Mutta naiset kaipaavat mukavuutta. Naisilla on myös omituinen vaistomainen halu olla aivan yksinään silloin tällöin, arvatenkin sen vuoksi, että heidän kokemuksensa, vaikka eivät olekaan vähemmän lukuisat kuin miesten, ovat pääasiallisesti sielullista laatua ja he tarvitsevat senvuoksi silloin tällöin aikaa päästäkseen niin sanoakseni »päiväjärjestykseen». Niinpä miss Coldwell alkoi tulla sangen kärsimättömäksi.
Kuudennen päivän iltapäivällä ratsastivat Alfred, miss Coldwell ja
Allen rinnakkain. Alfred kertoi omaa kokemaansa seikkailua ja miss
Coldwell kuunteli hajamielisenä, kun ei hänellä ollut muutakaan
tekemistä. Allen kiusoitteli laiskasti milloin mieleen johtui.
»Minulla sattui silloin olemaan jäsen poikki», huomautti Alfred kertomuksensa välissä pehmeällä äänellään, »niin että — — —»
»Mikä jäsen?» kysyi nuori Idän mies, karkean suoraan. Hän vilkaisi veitikkamaisesti tyttöön, jolle pikku mies pääasiallisesti oli kertonut juttuaan.
Alfred epäröi, punastui, menetti juttunsa juonen ja peräytti vihdoin aivan ymmällä hevosensa. Hän jäi aivan viimeiseksi vankkurien taakse ja painoi päänsä alas, vuoroon hikoillen ja vuoroon tuntien kylmänväristyksiä ajatellessaan sellaista epähienoutta naisen läsnäollessa.
Nuori Allen kannusti hevosensa tytön oikealle puolelle. »Omituisin pikku mies, mitä ikänäni olen nähnyt», sanoi hän nauraen. »Ikävä kun pilasin hänen juttunsa. Oliko se hauska?»
»Siitä olisi voinut tulla hyvä ellet olisi pilannut sitä», vastasi tyttö lyöden leikillään hevosen korvia. Eläin alkoi hyppiä. »Miksi teit sen?»
»Oh, saadakseni vain nähdä miten hän vääntelee tuskissaan. Hän miettii sitä varmasti koko illan ja uskaltaa tuskin katsoa sinua silmiin ensi kerran kohdatessaan sinut.»
»Tiedän sen. Eikö se ole hullunkurista. Eilen sattui hän tulemaan vankkurien taakse ja yllätti minut tukka hajalla. Toivonpa että olisit nähnyt hänet silloin.» Hän nauroi iloisesti muistellessaan tapausta.
»Lähtekäämme tomupilven edelle», ehdotti hän sitten.