He väistyivät syrjemmälle aron vanhalle nurmipeitteelle ja hoputtivat hevosia hiljaiseen juoksuun. Päästyään purjekangas-kuomuisten kuunarien edelle ajoivat he taas käyden.
»Alfred sanoo, että me saamme nähdä ne huomenna», sanoi tyttö.
»Mitkä niin?»
»Vuoret tietysti! Ne kuuluvat näyttävän tummalta viivalta tuon kukkulan takana tuolla — mikä sen nimi olikaan?»
»Siilin hauta.»
»Aivan niin. Ja sitten ei ole enää kuin kolme päivää jäljellä. Oletko iloinen?»
»Oletkos sinä?»
»Kyllä, luulenpa vain. Tämä elämä on hauskaa alussa, mutta tulee hieman yksitoikkoiseksi pukeutua niin ahtaassa paikassa, että täytyy taivuttaa päätään alaspäin kun ei voi ojentaa käsiään ylöspäin ja vesi käy tynnöreissä niin pahan makuiseksi. Onpa oikein hauskaa nähdä oikea talo taas. Ihmiset pitävät leirielämästä juuri niin kauan — — —»
»Minua se ei vielä tympäise.»
»Sinä oletkin mies ja voit tehdä jotakin.»