»Me eksyisimme», sanoi tyttö vihdoin.
»Eihän toki!» vakuutti nuori mies aloittelevan arolaisen koko innostuksella. »Minulla on jo valmis suunnitelma. Katsos, vankkuri-karavaanimme on menossa tuota kukkulaa kohti meidän takanamme. Jos kuljemme eteenpäin pitäen varjomme kukkulaa kohti, niin pysymme samassa suunnassa kuin sekin.»
Hän katsoi tyttöön odottaen, että tämä lausuisi julki ihastuksensa hänen erinomaisen viisautensa johdosta. Tyttö näytti uskovan häntä. Hän myöntyi ja lähetti hänet jollakin tekosyyllä asialle omalle vankkurilleen. Hänen poissa ollessaan laskeutui tyttö hiljaa pienen kukkulan rinnettä oikealle, nelisti ripeästi parin muun samanlaisen yli ja pysäytti vihdoin hevosensa huoahtaen hyvästä mielestä. Hänen mielestään yksi pystyi pitämään silmällä varjoa yhtä hyvin kuin kaksikin. Nyt hän oli yksin ja vapaa. Sitä hän oli kaivannut viimeiset kuusi päivää matkallaan preerialla ja hän nautti siitä nyt täysin siemauksin. Ei kukaan ollut nähnyt hänen lähtevän. Ajajat nuokkuivat tylsinä, kuten heidän tapansa oli, vankkurien asukkaat nukkuivat, kuten he enimmäkseen tekivät ja pikku Alfred sulatteli häpeäänsä vankkurien takana nousevassa tomupilvessä, joka taas ei ensinkään kuulunut hänen tapoihinsa. Hän oli saanut ankaran kolahduksen ja olisi varmasti hautonut sitä koko iltapäivän, ellei eräs huomio olisi herättänyt hänet toimintaan.
Eräässä ruokottomassa paikassa havaitsi hän kavion jäljen. Se ei ollut kulkueeseen kuuluvan hevosen.
Alfred tiesi sen siitä, että sen toisessa laidassa, niin somasti ruohon peitossa, ettei sitä olisi kenenkään muun silmä huomannut, oli pieni painuma. Alfred ratsasti oikealle ja vasemmalle preerialla ja löysi noin kolmenkymmenen hevosen jäljet. Hän työnsi lakkinsa takaraivolleen ja rypisti kulmakarvojaan kun ei voinut löytää sitä mitä haki, nimittäin kahta kapeaa vakoa, jotka syntyivät hevosen kummallakin puolen laahaavista purilaista. Niitten puuttuminen osoitti, että intiaanijoukko oli yksinomaan ratsain ja se taas tiesi kahnausta.
Hän ratsasti koko seurueen etupäähän, silmät vakavina maahan luotuina. Kukkulan laella tapasi hän nuoren Idän miehen. Jälkimmäinen näytti hämmästyneeltä, vaikkakin koetti olla leikkisä.
»Jätin miss Coldweilin tähän puolisen minuuttia sitten», huomautti hän Alfredille, »ja luulen että hän on tehnyt minulle pienen kepposen. Torukaa häntä minunkin puolestani kun hän tulee takaisin — teettehän sen», nauroi hän hieman häijynilkisesti kuvitellessaan Alfredin toruvan jotakin.
Silloin Alfred hämmästytti hänet. Pikku mies ojentautui äkkiä suoraksi satulassa ja päästi mehevän kirouksen. Kierrettyään pienen kaarroksen preerialla, palasi hän takaisin nuoren miehen luo.
»Te menette heti vankkurien luo ja herätätte Billy Knappin ja sanokaa hänelle, että minä olen lähtenyt pienelle tiedustelulle ja että minä tahdon, että hän valvoo, Ymmärrättekö? Valvoo!
»Mitä?», alkoi Idän mies levottomana.