»Lähden hakemaan miss Coldwellia», sanoi pieni mies päättäväisesti.
»Ettehän luule, että jokin vaara uhkaa häntä, ettehän», kysyi Idän mies, hätääntynyt sävy äänessään. »Ehkä voin auttaa teitä?»
»Te teette kuten käskin», vastasi pikku mies lyhyesti ja ratsasti pois.
Hän seurasi miss Coldwellin jälkiä nopeasti, sillä ne olivat aivan tuoreet. Jos katsoi tarkastikin etsien hevosen jälkiä niin ei huomannut mitään, mutta jos katsoi kolme- neljäkymmentä jalkaa eteenpäin, niin näkyi ruohikossa selvä polku.
Alfred tapasi miss Coldwellin istumassa rauhallisena satulassaan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa ja niin ollen varsin yksinäisessä seudussa. Hän huvitteli katselemalla preeriakoirien touhua kun ne haukkuivat, katselivat ja piiloittelivat häntä, aina sen mukaan kuinka kaukana ne olivat. Alfredin näkeminen ei häntä miellyttänyt, sillä hän peloitti preeriakoirat piiloon.
Nähdessään miss Coldwellin valtasi Alfredin taas ujous. Hän ratsasti hänen viereensä ja punastui:
»Näytän teille tietä takaisin, miss», sanoi hän arasti.
»Kiitoksia vain», vastasi miss Coldwell hieman kylmästi, »mutta löydän takaisin itsekin.»
»Luonnollisesti te löydätte», kiiruhti Alfred vastaamaan hädissään. »Mutta ettekö luule, että meidän pitäisi lähteä takaisin nyt. Tahtoisin tulla kanssanne, miss, jos sallitte sen. Iltapäivä on jo aika pitkälle kulunut.»
Miss Coldwell vilkaisi veitikkamaisesti aurinkoa.