»Mitä, vielähän on monta tuntia pimeän tuloon!» sanoi hän huvitettuna.
Silloin Alfred hämmästytti miss Coldwellin.
Hänen arkaileva käytöksensä hävisi kerrassaan. Salamana hyppäsi hän hevosensa selästä ja heitti ohjakset sen pään yli, niin että se pysähtyi ja katsoi sitten miss Coldwellia suoraan silmiin.
»Hypätkää heti alas», komensi hän.
Pehmeä etelän murre, jota hän tavallisesti puhui, sai raikkaan täsmällisyyden. Miss Coldwell katsoi häneen. Hämmästyen. Nähdessään ettei tyttö heti totellut hänen käskyään, alkoi Alfred aivan todenteolla nopeasti irroittaa niitä hihnoja, jotka pitivät miss Coldweilin ratsastushametta kiinni. Se oli niin tavaton teko ujon Alfredin puolelta, että miss Coldwell vihdoin huomasi, että jotakin oli tekeillä ja hyppäsi satulasta.
»Mitä nyt», kysyi hän.
Vastaamatta sanaakaan, veti Alfred miss Coldwellin hevosen pään ohjaksilla aivan liki sen kavioita ja sitoi nilkat lujasti yhteen. Sitten hän teki saman tempun omalle hevoselleen. Täten ei kumpikaan eläin voinut edes poukkien päästä minnekään. Ne olivat varmasti kytketyt.
Alfred astui muutaman askeleen itäänpäin. Miss Coldwell teki samoin.
»Istukaa tuohon», käski Alfred. Miss Coldwell totteli hieman hermostuneena. Hän ei käsittänyt mitään koko jutusta ja se pani hänet pelkäämään. Hän alkoi hämärästi peljätä, että Alfred oli tullut hulluksi. Alfredin seuraava teko vahvisti vain hänen epäluuloaan. Hän astui nimittäin kymmenen askelta eteenpäin ja nosti sitten oikean kätensä pään yli. Miss Coldwell tarkkasi häntä niin kiinteästi, että hän ei huomannut sillä hetkellä mitään muuta. Sitten katsoi hän siihen suuntaan kuin Alfredkin ja hän huudahti puoleksi nyyhkyttäen.
Aivan taivaan rantaa vasten näkyi idänpuoleisella mäellä hevosen selässä istuva olento. Se oli liikkumaton kuin kuvapatsas.