»Meidän täytyy tapella», sanoi Alfred tultuaan hetken kuluttua takaisin. »Hän ei vastaa rauhanmerkkiini ja hän on Sioux-intiaani. Emme pääse karkuun tämän preeriakoirakaupungin läpi. Meidän täytyy pitää ne loitolla.»
Hän aukaisi ja sulki rakkaan 44 numeron Winchesterinsä ja veti hiljaa hanan vireeseen. Sitten hän istahti miss Coldwellin viereen. Monelta suunnalta ilmestyi äänettömästi ratsastavia intiaanisotilaita, jotka liikehtivät arvokkaasti ensinnä näkynyttä kohti, käsittäen lopulta noin kolmekymmentä miestä. He keskustelivat hetken keskenään ja lähtivät sitten yksitellen määrätyin välimatkoin täyttä laukkaa kiertämään vasemmalle, piiloutuen hevostensa taakse ja kiljuen kimakkaäänisesti, mutta eivät ampuneet ainoatakaan laukausta.
»He aikovat hyökätä kimppuumme», arveli Alfred. »Meitä on liian vähän jotta se maksaisi vaivan. Se on vain petosta.»
Piiri heidän ympärillään oli nyt täydellinen. Katsellessa heidän ratsastamistaan hurjaa vauhtia liikkumatonta maisemaa vastaan pyrki näkö häiriytymään.
»Ei siitä mikään huvimatka heille tule», sanoi Alfred myhäillen. »Preeriakoirain kolot ovat heille yhtä hankalat kuin meillekin. He eivät oikein tiedä miten he parhaiten meitä ahdistaisivat. Jos he tulisivat joka puolelta yhtaikaa niin en voisi heille mitään, mutta he ryntäävät aina yhdessä mytyssä kaikki kuin mitkäkin saakelin hullut!» Ja silloin punastui taas Alfred korviaan myöten ja alkoi nöyrästi ja monisanaisesti pyydellä anteeksi miss Coldwellilta, joka ei ollut kuullut enempää hänen sanojaan kuin hänen anteeksipyyntöjäänkään. Villit ja lähestyvä taistelu olivat ainoat, mitä hän saattoi ajatella.
Äkkiä yksi intiaaneista nojautui eteenpäin hevosen selässä ja ampui sen pään takaa. Kuula lensi ohi, luonnollisesti, mutta se vinkui ilkeästi kuin sireeni ja kuulosti tulevan lähemmä. Miss Coldwell kiljasi ja peitti kasvonsa käsillään.
Villit ulvoivat kuorossa.
Ensimmäinen laukaus näytti olevan merkki yleiseen ammuntaan pitkin ympyrää. Intiaanit eivät koskaan puhdista pyssyjään, saavat harvoin hyviä ammuksia eivätkä oikein tajua takimmaisen tähystimen filosofiaa. Sitäpaitsi ei ole ensinkään helppoa ampua pitkältä matkalta jännittyneessä asennossa laukkaavan hevosen selästä. Alfred katseli heitä halveksien, puhumatta sanaakaan.
»Jos he jatkavat tätä kauemman aikaa, voi se kuulua vankkureillemme saakka», sanoi hän vihdoin. »Toivoisinpa ettemme olisi niin kaukana ja pohjoisessa päin. Kas niin, nyt se alkaa», sanoi hän sitten hieman kiihtyneenä.
Päällikkö oli pysähtynyt, ja kun sotilaat saapuivat hänen luokseen, vetivät he hevoset miltei istumaan takajaloilleen ja jäivät siihen liikkumattomiksi. Hevosten päät olivat käännetyt kahden istuvia kohti.