»Ja jos he tappavat minut ensin — hän tarttui lujasti tytön ranteeseen — »jos he tappavat minut ensin, niin täytyy teidän ottaa tämä pistooli ja ampua itsenne. Ymmärrättekö. Ampua itsenne — päähän — tuohon!»
Hän näytti otsaansa etusormen nypykällään.
Tyttö vetäytyi kauhuissaan taaksepäin. Alfred puri hampaansa yhteen ja jatkoi säälimättä.
»Jos he saavat teidät käsiinsä», sanoi hän, »niin he riisuvat teiltä viimeisenkin riekaleen, ja kun te olette ilkisen alasti, niin sitovat he teidät pitkin pituuttanne raakahihnalla, maahan käsistä ja jaloista. Ja sitten he seivästävät teidät keskiruumiista maahan kiinni, — ja jättävät teidät siihen — hitaasti kuolemaan!»
Ja tyttö uskoi häntä, epäjohdonmukaisesti kylläkin, sen vuoksi, että huolimatta hirvittävästä pelostaan, hän oli huomannut, että Alfred lausuessaan ehkä ruokottomimmat sanat elämässään, ei ensinkään ollut punastunut. Hän katseli ruohikossa makaavaa pistoolia kauhunsekaisella ihastuksella.
Intiaanijoukko, joka tähän saakka oli pysytellyt noin tuhannen jalan päässä, karjasi nyt äkkiä ja lähti nelistäen preeriakoirayhteiskuntaa kohti.
Villien rynnäkössä on sanoin selittämätöntä hurjuutta. Pienet hevoset liikuttavat jalkojaan niin nopeasti, sotilaitten sulkaharjat ja varusteet hulmuavat perässä niin raivoisasti ja miesten ja hevosten koko asento on niin intoa ilmaiseva, että näkijä saa sen käsityksen menosta, että tuo peloittava joukko on voittamaton sekä vauhtiin että voimaan nähden. Koko taivaanranta näyttää olevan täynnä intiaaneja.
Ja ikäänkuin se ei vielä olisi tarpeeksi peloittavaa, vapisee ilma karjuntaa. Kukin intiaani painaltaa yhteistä päämäärää kohti ja hän huutaa kimakasti näyttääkseen mikä suurenmoinen soturi hän on, samalla kun säestyksenä kuuluva kavion kapse kuuluu yhä lähempänä aivankuin kasvava myrskysade katolla. Näyttää siltä kuin ei mikään pystyisi sitä pysähdyttämään.
Ja kuitenkin on yksi seikka, joka taitavasti hyväkseen käytettynä saa heidät pysähtymään, se on heidän kurin puutteensa. Intiaani taistelee tulisesti kun häntä ahdistetaan tai kun hän pääsee innostumaan tulisesta vastarinnasta, mutta hän ei mielellään antaudu taisteluun kylmiltään. Kun hän lähestyy vihollisen pyssyn suuta, käy hän miettiväiseksi. Usein yksi ainoa mies, jolla on tarpeellinen määrä kylmäverisyyttä pidättyäkseen ampumasta, saattaa tehdä tyhjäksi hyökkäyksen, jos hän vain odottaa kunnes he ovat tulleet noin viidenkymmenen jalan päähän ja sitten äkkiä kohottaa pyssyn piipun. Jos hän heti olisi ampunut, olisi taistelu loppunut lyhyeen ja intiaanit olisivat ratsastaneet hänen ylitseen. Mutta nyt on kullakin ollut aikaa ajatella. Kun valkoinen mies on valmis ampumaan, on odotusaika jo tehnyt tehtävänsä. Kukin villi tietää, että vain yksi mies heistä kaatuu, mutta kukaan ei mielellään tahdo olla juuri tuo yksi ja koska kurittomien sotilasten tapana on tapella vain omasta puolestaan, sukeltaa kukin hevosensa taakse ja pyörtää pois, vasempaan tai oikeaan. Koko joukko liitää ohi ja hajoo, kuten nopeasiipinen tiiraparvi tuulisena päivänä.
Tähän luotti Alfred lähestyvässä ratkaisussa.