Tyttö seurasi sotilasten hurjaa menoa jännittyneenä. Hänen täytyi puristaa kovasti rannettaan estyäkseen pyörtymästä ja hän näytti kykenemättömältä ajattelemaan. Alfred istui liikkumattomana eräällä preeriakoirapesällä pitäen pyssyään polvillaan. Häntä ei näyttänyt mikään häiritsevän.
»Hauska tapella taas», mutisi hän itsekseen, hellästi sivellen pyssynsä tukkia. »Tulkaahan tänne, senkin pirut! Ahaa!», huudahti hän kun erään intiaanin hevonen putosi preeriakoiran koloon. »Sitähän minä ajattelin tässä.»
Hänen silmänsä alkoivat palaa. Hevoset tulivat hypähdellen sinne ja tänne, vältellen taitavasti koloja. Niitten ratsastajat ampuivat ja karjuivat hurjasti, mutta ei yksikään luoti osunut kymmentä jalkaa alemmaksi. Heidän lähestyvä piirinsä muistutti rannalle saapuvaa suurta aaltoa ja yhdenkaltaisuutta korosti vielä kotkan sulkien heiluminen heidän tukassaan.
Ratsastaminen mehiläispesää muistuttavassa maastossa oli vaarallista — yksinpä intiaaneillekin — ja kolme hevosta pyörähti ympäri peräkkäin, jääden potkimaan ilmaa jaloillaan. Kaksi ratsastajaa jäi viereen pyörtyneinä. Kolmas pääsi istualleen ja alkoi hieroa polveaan. Miss Coldwellin hevonen peljästyi ja heittäytyi kyljelleen ja rupesi hurjasti potkimaan takajaloillaan.
Sopivan hetken tultua veti Alfred pyssynsä vireeseen ja nousi äkkiä polvilleen. Hänen sitä tehdessään painui pesä, jolla hän oli istunut, sisään, ja hän lensi nenälleen. Raivokkaasti kiroten nousi hän pystyyn ja tähtäsi tiheimpään joukkoon. Se vaikutti. Silmänräpäyksessä katosi joka villi hevosensa suojaan, eikä heistä näkynyt muuta kuin käsi ja jalka. Joukko hajaantui kummallekin puolelle niin nopeasti kuin olisi ammuttu merkki sellaista liikettä varten ja molemmat osat kaartivat kahdessa kauniissa kaaressa, kunnes ne vihdoin pysähtyivät jotenkin samaan paikkaan, josta olivat uljaan hyökkäyksensä alkaneetkin.
Alfred ei ollut ampunut ainoatakaan laukausta.
Hän kääntyi tytön puoleen naurahtaen.
Tyttö makasi maassa kasvot ylöspäin, silmät avoinna ja kauhun ilmeisinä. Hänen otsassaan oli pieni mustunut reikä ja hänen päänsä alla, joka oli oudosti painautunut maata vasten, oli nurmi muuttunut punaiseksi. Lähellä hänen kättään oli raskas Colt N:o 44.
Alfred katseli häntä kokonaisen minuutin liikahtamatta. Sitten nyökäytti hän päätään.
»Se oli sen vuoksi, että minä kaaduin tuohon koloon — hän luuli, että he olivat ampuneet minut!» puhui hän ääneen itsekseen. »Pikku tyttö parka. Eihän hänen olisi pitänyt sitä tehdä!»