»Minä näytän teille» kuiskasi punaposkinen tyttö.
Hän oli käärinyt lakanan höllästi ympärilleen, hänen tukkansa riippui hartioilla ja hänen paljaat jalkansa näkyivät vaipan alta. Pieni mies punastui hämmästyksen tuskasta ja hän unohti tykkänään tehtävänsä. Tytön ääni herätti hänet vihdoin.
»Kas niin, tästä vain», kuiskasi tyttö osoittaen avonaista akkunaa.
»Kiitän teitä», sammalsi vieras tuskallisesti. »Vakuutan teille — — minä toivon — — —»
Tyttö nauroi hiljaa.
»Hyvä on», sanoi hän. »Olen tämän teille velkaa siitä, että veditte patriarkkaa parrasta», ja hän suuteli pikku miestä.
Lähetti, vavisten ujoudesta, kiipesi vikkelästi akkunalle, pujotti käsivartensa laukkunsa hihnaan ja sen sijaan, että olisi hypännyt maahan, kuten tyttö odotti heilautti itsensä kepeästi lähimmälle suurelle tammen oksalle. Tyttö kuunteli lehtien rapinaa hetken, kunnes lähetti pääsi lähemmä runkoa ja lähti sitten, pystymättä hillitsemään haluaan nähdä mitä alhaalla tapahtui, rappuja alas.
Alas tullessaan tuli häntä vastaan kaksi miestä. He tutkivat yläkerran kolme huonetta nopeasti, mutta tarkkaan, eivät välittäneet tytöstä paljoakaan ja palasivat sitten kiroillen takaisin. Hetken perästä tulivat he hakemaan vieraan arkkua. Nell seurasi heitä sitten alas aina ovelle saakka. Siinä hän näki ja kuuli sellaista, että se sai hänet katkerassa kauhussa pakenemaan talon perälle asti, kun Billy paiskattiin lattiaan.
Akkunan ääressä hän polvistui ja pannen kätensä ristiin painoi päänsä käsivarsien väliin. Lännen naiset, varsinkin Nellin kaltaiset eivät itke. Mutta Nell oli vähällä tehdä sen. Äkkiä nosti hän päätään. Ääni hänen lähellään oli puhutellut häntä.
Hän katseli joka puoleen, mutta ei nähnyt mitään.