»Täällä, ulkopuolella», kuului matala varovainen ääni, »puussa».
Silloin näki tyttö vieraan istuvan samassa paikassa, johon hän oli äsken asettunut.
»Pyydän anteeksi, ma’am, jos säikäytin teitä tai puhuttelen teitä ensinkään. Eihän minun pitäisi sitä — mutta — — —»
»Oh, älkää olko millännekään», sanoi tyttö kärsimättömästi, pudistaen tukkaansa taaksepäin. Niin nöyrä ja pelokas oli ääni, että tyttö saattoi vähääkään pinnistämättä mielikuvitustaan nähdä pikku miehen punastumisen ja välttelevän käytöksen. Tuona jännityksen hetkenä hänen vähäpätöisyytensä ja itseluottamuksen puutteensa kiusasi tytön mieltä.
»Mitä te siellä teette», kysyi tyttö. »Luulin että te olitte hävinnyt näiltä tienoilta!»
»Täällä oli turvallisempaa», selitti vieras. »En jättänyt mitään jälkiä.» Tyttö nyökkäsi päätään ikäänkuin myöntäen toimenpiteen järkevyyden.
»Mutta, ma’am, rohkenin puhutella teitä sen vuoksi, että näin teidän olevan hädässä. Luonnollisestihan minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä ja jos ette halua sanoa minulle — — —»
»He aikovat tappaa Billyn», keskeytti Nell, nyyhkyttäen.
»Miksi?»
»En oikein käsitä sitä. He etsivät jotakin ja luulevat, että Billy on piiloittanut hänet. Arvelen, että se olette te. Billy ei piiloittele mitään, mutta he vain luulevat niin.»