»Ylpeä»! lopetteli hän pitkää yksinpuheluaan, aivankuin hän olisi puhunut lampun heijastajalle. »Ylpeä!» kertasi hän vieläkin. »Tuo teidän Hankinne on niin ylpeäksi käynyt, että hän on paisunut kuin myrkytetty koiranpenikka. Ei sitä silti kuka tahansa pysty nukkuvaa miestä kaappaamaan ja saamaan viittäkymmentä tuhatta dollaria noin vain, ilman muuta.»
Black Hank määräsi kolme miestä toimittamaan työn. Billyn teloitus oli hänelle välttämätön, ei sen vuoksi, että lähetin menettäminen olisi häntä suurestikaan suututtanut — hän toivoi saavansa hänet käsiinsä aikanaan — vaan sen vuoksi, että hänen miehistössään pysyisi tarpeellinen kunnioitus päällikköään kohtaan. Hän oli juuri peräytymäisillään antaakseen tilaa teloituksen toimeenpanijoille kun hän kuuli oven takanaan aukeavan ja sulkeutuvan. Hän kääntyi. Oven edessä seisoi pieni keuhkotautisen näköinen mies, vaaleassa ruudullisessa puvussa. Keltanokalla oli kaksi lyhytpiippuista Colt-revolveria, joista hän toisen ojensi suoraan Black Hankia kohti.
»Kädet ylös», komensi hän terävästi.
Koska ase oli tähdätty Hankia kohti, noudatti hän käskyä heti. Tulokkaan silmissä oli merkillinen eloisuus. Kahdestatoista muusta miehestä oli yksitoista täydelleen vakuutettuja siitä että toinen ase, joka ei ollut kohdistettu johtajaan, koski heitä henkilökohtaisesti kutakin. Kahdestoista mies luulotteli olevansa paremmassa asemassa. Läsnäolevien suureksi kummastukseksi kuului pamaus ja leimaus silmänräpäyksessä. Sitten olivat taas asiat ennallaan. Toinen vieraan aseista oli yhä Black Hankiin kohdistettu, toinen taas muihin miehiin. Kahdestoista mies, se joka oli luullut voivansa yrittää vastarintaa, oli suistunut kasvoilleen lattialle. Ei kukaan olisi voinut vakuuttaa varmasti nähneensä, että vieras hituistakaan olisi liikahtanut.
»Kas niin», sanoi vieras terävästi, »yksi kerrallaan. Pudottakaa aseenne lattiaan, gentlemannit.» Ja Black Rankille: »suu alaspäin. Pudota! Koirailematta!»
Yksi miehistä huoneen takaosassa liikahti hieman korollaan.
»Liikahtamatta siellä», varoitti vieras. Mies jäykistyi.
»Seuraava herra», jatkoi pikku mies taitavasti viitaten toiselle. Hän totteli empimättä. »Seuraava! Nyt sinä! Ja sinä! Nyt sinä siellä nurkassa.»
Toinen pistooli toisensa perästä kolahti lattiaan. Ei ainoakaan mies huoneessa olipa aseistettu tai aseeton, voinut kehua, ettei hänen pienintäkin liikettään olisi huomattu. He olivat kuin tiikerit valmiit hyökkäämään heti kun vain pistoolin suu olisi väistynyt hiemankin. Se ei väistynyt. Lattialle lyhistynyt ruumis muistutti heitä jokaista siitä mitä saattoi tapahtua. He tottelivat.
»Astukaa taaksepäin», komensi vieras nyt. Silmänräpäyksessä sai hän miehet riviin seinää vasten jäykkinä, kädet ylhäällä.