»Hank, olemme niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta jos kosket tuohon vasikkaan, niin minä nylen sinut.»
»Vasikka! Oho», naurahti Hank. »Alfred vasikka! Minä olen kuullut puhuttavan hänestä.»
»Mitä olette kuullut», kysyi tyttö.
»Hän on etelän paras etsivä», vastasi Hank.
Seuraavana vuonna veivät Billy Knapp, Alfred ja eräs kolmas mies, jonka nimi oli Jim Buckley poikki maitten vuoristoon ainoan vankkurikaravaanin, joka sinä kesänä uskaltautui matkaan.
KAKSI PANOSTA.
Tämä tapahtui siihen aikaan kun Billy Knapp kuljetti postivaunua Pierren ja Deadwoodin välillä. Luulenpa, että voitte vieläkin nähdä saman vaunun Buffalo Billin näyttelyssä. Jotta ei syntyisi sekaannusta eikä lukija panisi Billyn hartioille enemmän vuosia kuin hänelle tulee, niin mainittakoon tässä, että kyseessä oleva tapaus sattui hieman sen kuuluisan ja uhkarohkean matkan jälkeen, jonka hän Alfredin ja Jim Buckleyn kanssa teki vuoristoon sinä kesänä kun ei kukaan muu sitä rohjennut ja hieman ennenkuin hän ryhtyi kullankaivuun. Jim oli jo lähtenyt Montanaan.
Matka Pierrestä Deadwoodiin oli jotakin. Päivät päästään kulki tie ylös ja alas heinäisiä mäkimaita ja laajoja tasankoja. Noustessaan mäkeä ylös ei koskaan osannut käyttää edellistä kokemustaan hyväkseen, vaan luulotteli mäelle päästyään näkevänsä koko seutukunnan peninkulmamitalla edessään. Sitähän ei koskaan tapahtunut. Ei koskaan nähnyt pitemmälle kuin seuraavaan preeria-aaltoon. Mäkiä alas hurahtaessa näki välillä olevan tasangon aina yhtä rajattoman laajana, tyynenä ja kuumana tai aina yhtä rajattoman laajana, jäätävänä ja pohjolan tuulien täyttämänä, riippuen vuodenajasta, jona siellä liikkui. Kerran koiran iässä tapasi siellä pajukon, joka tiesi sitä, että siinä oli joen uoma. Se oli joko aivan kuiva tai sitten ryöppyävänä virtana. Aivan mäen alla oli kaksi matalaa rakennusta, puoleksi hirsistä, puoleksi savesta. Siinä vaihtoivat hevosia terässilmäiset miehet, jollaisia näkee pohjolan hinaajalaivojen ruorissa. Matkustajat olivat täällä tilaisuudessa syömään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistettuja pannukakkuja, jotka pystyivät vastustamaan ruuansulatus-nesteitten tuimimpiakin hyökkäyksiä ja juomaan vihreätä teetä, joka maistui väkevästi parkkihapolle ja vaati todella oikein porsliinilla silatun suolen seinämän hyvin viihtyäkseen. Se ei ollut mikään innostava huvimatka.
Luonnollisestikaan ei Billy kuljettanut vaunua koko matkaa. Ainoastaan viimeiset sata mailia. Mutta matkustajat sensijaan tekivät sen ja olivat Billyn tavatessaan jo peräti kyllästyneitä matkaansa. Kerran eräs keltanokka tuli mukaan loppupuolella vuotta, vain huvin vuoksi. Ja hän sai sitä.
»Ajaja», sanoi hän Billylle, kun jarrut taas ilmoittivat, että oltiin lähdössä alamäkeä, »onko teidän kimppuunne koskaan hyökätty?»