Billylle oli satamalla satanut samanlaisia kysymyksiä parin viimeisen tunnin ajan. Tavallisesti istui hän katsoen suoraan eteensä, sylkäisi tarkalleen vaunuhevosen ja aisan väliin ja vastaili yksitavuisesti. Keltanokka ei tiennyt, että kyseleminen oli huonoin keino saada Billy puhumaan.
»Kimppuun?» vastasi Billy halveksivasti. »Nuori mies, minun kimppuuni hyökättiin viime vuonna kolmekymmentä seitsemän kertaa.»
»Siunatkoon!» huudahti keltanokka. »Mitä te silloin teette. Onko teidän vaikea päästä heistä eroon? Täytyykö teidän taistella lujastikin?»
»Ei mitään taistelua. Minua ei ole palkattu tappelemaan. Minä olen palkattu ajamaan.»
»Ja te annatte ryöstää itsenne», huudahti keltanokka.
Billyä harmitti vieraan halveksiva äänensävy.
»Ei tule kysymykseenkään», selitti hän. »Koettakaahan otaksua, että olisin kyllin tyhmä lennättääkseni lyijyä ympärilleni ja pääsisin pakoon. Mikä olisi seurauksena? Seuraavalla kerralla ajaessani vaunua ampuisi joku noista kirotuista maantierosvoista minut jonkun pensaan takaa. Mitä siitä olisi hyötyä? Ei kerrassaan mitään.»
Keltanokka vaikeni, syvästi tuntien sellaisen järkeilyn loogillisuuden. Hetken perästä aurinko katosi kellahtavaan autereeseen. Sitten seurasi ruskotus ja vihdoin korostivat tähdet preerian todellista äärettömyyttä.
»Tuo mies on palkattu tappelemaan», huomautti Billy totisena, viitaten peukalollaan taakseen.
Keltanokka ymmärsi nyt sen äänettömän ja tuimannäköisen miehen, joka luoksepääsemättömänä ja yksinäisenä istui vaunun katolla. Tarkemmin katsoessaan huomasi keltanokka tanakan pyssyn, joka tavattoman lyhyine piippuineen riippui kahdessa messinkikoukussa istuimen takana. Tavallisia revolvereita oli siinä myöskin, mutta ne eivät olleet kuten tavallisesti koteloissa, vaan riippuivat vyössä koukuissa, joten ne tarpeen tullen saattoi pienellä käden liikkeellä saada irti. Mies katsoi häneen jäykästi.