»Eivät he paljoakaan saa minun päänahastani», virkkoi Alfred näyttäen paljasta päätään.
Kaukaisella mäenkukkulalla oleva vahti ratsasteli kummallisissa ympyröissä sinne tänne ja heilutti omituisesti vaateriekaletta päänsä päällä. Heiniköstä nousi yhdeksän intiaania, he kumartuivat eteenpäin ja loikkivat kuin viiriäispoikue pois. Valkeittensa luona hyppäsivät sotilaat satulaan, toisten taluttaessa muita hevosia noita yhdeksää kohti. Kaikilla heidän liikkeillään oli salaisen, mutta pakoittavan kiireen leima. Alfred kuunteli tarkkaan.
»Näyttääpä siltä kuin olisimme pelastuneet», virkkoi hän rauhallisesti.
»Luulenpa, että pojat ovat lähteneet seuraamaan jälkiäni.»
Vieras pysähtyi jäljelle jääneen hevosen irroittamishommissaan. Kaukaa kuuli hän heikkoa huutoa ja laukauksia, jotka olivat tarkoitetut rohkaisuksi Alfredille.
»He tulevat täyttä laukkaa.»
Nyt oli vieras jo irroittanut hevosen.
»Arvatenkin eroamme nyt», sanoi hän, nousten satulaan. »Luonnollisesti otan minä tämän ruskon, koska olen paremmin sen tarpeessa. Näkemiin. Voinpa tässä vielä sanoa, että tunnen itseni oikein iloiseksi siitä, että intiaanit sattuivat tiellemme.»
Samassa lysähti hänen hevosensa maahan ja rupesi potkimaan ja pärskimään verta.
»Minulla on vielä toinenkin, niin että pysyttele hieman hiljaa», komensi Alfred ojentaen kuusipiippuisensa.
Vieras makasi maassa ja katsoi hämmästyneenä Alfredia.