»Kirotut siwashit», mutisi hän.
»Pidä varasi!» varoitti Alfred!
Intiaanit olivat edenneet kuolemanlinjan yli. Heinän latvat näyttivät paikan missä mikin ankerias luikerteli. Intiaanit olivat päättäneet edetä, arvatenkin aron miesten epätarkan ammunnan rohkaisemina. Sitäpaitsi rupesi päivä loppumaan. Nyt ei leikitty kissaa ja hiirtä, vaan nyt oli kysymyksessä samanlainen ryntäys kuin äskenkin, sillä erotuksella vain, että viimeiset pari-kolmekymmentä jalkaa suoritettiin piilossa. Piiritetyt kohdistivat koko huomionsa siihen. Mäelle leiriytyneet nousivat pienten puhvelilannasta viritettyjen valkeittensa äärestä ja seurasivat näytelmää. Etäämpänä olevan mäen harjanteella kuvastuivat vahtien haahmot taivaanrantaa vasten. Alfred valitsi erään heiluvan heinätukon ja ampui sen etupuolelle. Pamaus hänen vierellään osoitti että vieras myöskin oli alkanut. Se oli masentavaa ja hermostuttavaa työtä. Ampuja ei koskaan voinut sanoa oliko laukaus sattunut vai ei. Ainoa asia jonka hän varmasti tiesi oli se, että hyökkääjät tulivat yhä lähemmä. Hänestä tuntui siltä kuin ampuisi hän miestä tyhjällä panoksella. Tämä hermojännitys oli varmaankin kovin koetus koko taistelussa.
Mutta he kestivät sen menestyksellä. Alfred tunsi kätensä vakavuuden taas palaavan jännityksen ja ilman muutoksen johdosta. Winchester! sylki taas yhtä varmasti kuin ennenkin. Äkkiä saattoi selvästi huomata että tulijat alkoivat epäröidä. Rosvo huomasi sen myös.
»Annetaanpa heille että tuntuu», huudahti hän. Molemmat miehet ampuivat ja sitten vielä kerran. Intiaani-ketju horjui.
»Vielä kaksi laukausta, niin he pysähtyvät», huusi rosvo ja veti liipasinta. Hana löi tyhjää.
»Minä olen mennyttä miestä!» huudahti hän toivottomana. Hänen panoksensa olivat loppuneet.
Alfred asetti oman kiväärinsä maahan, kääntyi selälleen ja puhalsi savupilven kohti taivasta.
»Minä myös», sanoi hän.
Ampumisen taukoaminen oli tehnyt lopun intiaanien epäröinnistä. Hetki vielä, niin he olisivat olleet selvillä asiain tilasta.