Kun Tom oli aivan nuori, oli hän rakastunut erääseen tyttöön Dakotan takamailla. Pian sen jälkeen oli läheisyyteen asettunut sotaväenosasto ja sen jälkeen eivät majurien tyttäret eivätkä upseerien rouvat enää Anne Binghamin nimeä maininneet. Tom, ollen nuori ja kokematon, ei koskaan oikein toipunut siitä. Se jäi osaksi hänen luonnettaan, se oli kuin iltahämy hänen sielussaan tai kuin jonkinlainen tähtiyö, jolloin tuskin huomattava utu himmentää tähtien kirkkauden.
Ulkoilma-saarnaaja oli valinnut saarnansa tekstiksi sanat »vailla vaimon rakkautta» ja Tom, joka kuljeskeli joutilaana ohi, oli kuullut sen. Jollakin merkillisellä tavalla olivat sanat jääneet pyörimään hänen mielessään. Eivät ne hänelle oikeastaan mitään merkinneet, mutta hän toisteli niitä yhä uudelleen, kuten useinkin suloinen sana hivelee korvaa ja jää mehevänä kielelle. Tom oli nähkääs vain tavallinen parkittu arizonalainen lehmäpaimen, ja sen vuoksi ainakin kotoisen siveysopin mukaan, vailla kaikkia hienompia tunteita. Mutta sanat riittivät herättämään eloon muiston tummasilmäisestä Annesta ja muisto taas aiheutti hänen mielentilassaan äkillisen heilahduksen synkkään mietiskelyyn.
Tom, Alfred, hevoset, keittiövankkurit ja meksikolaiset paimenet olivat vaeltaneet savikkoaroa jo kolme päivää. Matka oli kulkenut erikoisen vaikeassa maastossa. Pään päällä erikoisen kirkas, painostava ja kuuma taivas, ympärillä kauhean yksitoikkoinen taivaanranta ja paksu valkoinen pölypilvi. Kolmannen päivän päättyessä tuntui jokaisesta kuin hän tukehtuisi ja olisi lopen väsynyt ja kaikenlaisten pienten onnettomuuksien lisäksi vastusti nuotio Black Samin innokkaimpiakin sytytysyrityksiä. Se taas johti illallisen myöhästymiseen.
Mutta tämä erikoinen Arizonan osa ei aina ole ollut kuiva ja täynnä savikoita. Mahtava joki, niin mahtava, etteivät sen pauhaavissa aalloissa tämänaikaiset eläimet olisi tulleet toimeen, vyöryi teräväsärmäisiltä pohjoisilta vuorilta, puski vihaisesti eteläisten tasankojen halki ja vihdoin kiehuen ja kihisten vaahtoa; tulvi vielä eteläisempään järveen, joka kauan sitten on kadonnut. Sen rantamilla kasvoi outoja sipulikasveja. Sen vesissä uiskenteli peloittavia hirviöitä, joilla oli käärmeen kaula. Vuoroon vallitsivat siellä niin raivoisat myrskyt, että ne näyttivät repivän koko maailman rikki, vuoroon taasen niin kuuma auringonpaiste, että siellä paitsi mainittuja sipulikasveja kaiken muun elämän täytyi hukkua kuin pätsiin.
Aikain kuluessa olosuhteet muuttuivat ja muutokset aikaansaivat nykyisen Arizonan. Siellä ei ole mitään tulvivia vesiä, ei mitään sipulikasveja, ei julmia hirviöitä eikä, ennenkaikkea, mitään myrskyjä. Ainoastaan aurinko on jäljellä sekä eräs toinen, nimittäin vanha virran uoma.
Toisella rannalla — virran mutkan sisäpuolisella — on pitkä, loivasti laskeva rinne. Se laskee niin loivasti; että tuskin huomaa milloin se yhtyy itse virran pohjaan. Toisella rannalla taas — mutkan ulkopuolisella — jossa vedet raivokkaasti pauhaten kääntyivät uuteen suuntaan on korkea, miltei kohtisuora kallio, joka muodostaa monen mailin pituisen rintamavarustuksen ja on paistunut kovaksi kuin teräs tässä aurinkoisessa ja sateettomassa ilmanalassa. Satunnaiset sateet ovat alkaneet syödä siihen poikittaisia laaksoja, mutta harvaa poikkeusta lukuunottamatta eivät ne ole päässeet kallion huippua kauemmaksi.
Poikkeukset, jotka ulottuvat tasangolle saakka, muodostavat jyrkät ja vaaralliset portaat vuorelle. Jokaisen, joka tahtoo päästä tuon vanhan virran muodostaman esteen yli, täytyy valita yksi noista kapeista rotkoista kuljettavakseen.
Kysymyksessä olevana iltana olivat lehmäpaimenet leiriytyneet loivasti laskeutuvan rinteen alapuolelle. Ylempänä kuvastui hevosia vartioiva Alfred lännen taivasta vasten. Kauempana näkyi kalliovarustus mustana nauhana auringon laskiessa. Leirissä näytti kaikki aavemaiselta, muulit, vankkurien puoliympyrä, loikovien lehmäpaimenten epäselvät ääriviivat ja vihdoin etualalla Sam loistavine, puoliympyrään asetettuine keittovehkeineen ja säälittävän vähäisine tuliaineksineen, jotka puolestaan eivät ensinkään tahtoneet ruveta loistamaan.
Sillä, kuten sanottu Samilla oli tuska tulta virittäessään. Se sammui ainakin kuusi kertaa ja kuitenkin se liekehti kullakin kerralla siksi kauan, että se sai Samin järjestämään keittoastiansa tulelle ja jakelemaan eväitään. Sitten se sammui ja Sam-paran täytyi taas alkaa alusta. Meksikolaiset polttelivat keltapaperisia sätkiään ja katselivat hänen edestakaisin liikehtimistään synkän epäluuloisina. He olivat varmasti vakuutettuja siitä, että Sam teki sitä piloillaan. Niinpä he vihasivat häntä sydämensä pohjasta ja kääriytyivät vaippoihinsa. Tom istui vankkurien nokassa heilutellen jalkojaan ja kerraten kertaamistaan sielussaan soivaa laulua: »vailla vaimon rakkautta, vailla vaimon rakkautta.» Hänen mielensä oli mustaa mustempi. Aika ajoin katsahti hän Samiin, mutta ilman minkäänlaista kärsimättömyyttä. Hän oli tottunut tulemaan toimeen ilmankin illallista. Sam oli hänelle täysin yhdentekevä.
Mitä kokkiin itseensä tulee, niin paistoi hämmästys hänen pyöreitten hartioittensa joka liikkeestä. Hänen kihara, harmaa tukkansa oli epäjärjestyksessä alituisista epätoivon raapaisuista ja hänen silmissään oli jotakin koiran surumielisyyttä, kun hän kohotti katseensa ylös. Elämä ei ollut hänelle yhdentekevää. Päinvastoin. Tehtävä: märät puut + tulitikut = keittovalkea oli hänen elämänsä risti. Siinä oli jotakin säälittävää. Ehkäpä se oli sitä sen vuoksi, että koomillinen naama käydessä vakavaksi, vaikuttaa surullisemmalta kuin maailman melankoolisimmat kasvot.