Lähestyessään solaa huomasivat he, että sen seinämät olivat miltei kohtisuorat ja sileät. Sen pohja oli V:n muotoinen ja niin täynnä koloja, merkillisiä torneja ja pilareja sekä muinaisten sateitten kaivama, että se oli melkein mahdoton kuljettavaksi. Se nousi loivasti ensin, mutta jyrkkeni sitten ja oli ylinnä miltei pystysuora pari, kolme jalkaa. Kun miehet tulivat siihen, astuivat he satulasta ja alkoivat kiivetä nelinkontin taluttaen hevosta perässään. Ratsastettuaan suoraan auringonlaskua kohti olivat heidän silmänsä aivan häikäistyneet, jotenka työ ei ollut helppoa. Hevonen seurasi varovaisesti, turpa maata vasten.
Kaikille on tunnettua, että lyhyet sateet, joita seuraa polttava auringonpaiste, pyrkivät kaivamaan vaihtelevan syviä onkaloita savimaihin, jättäen kuoren kovaksi. Alfredin ja Tomin olisi kokeneina miehinä pitänyt arvata se, mutta he eivät tehneet sitä. Heti päästyään solaan suistui hevonen tuollaisen kuoren läpi maanalaiseen onkaloon painuen raskaasti kyljelleen. Päästyään jotenkuten jaloilleen taas, jäi se siihen huohottaen ja sieraimet laajallaan seisomaan.
»Kuinka kävi, Tom?» huusi Alfred, joka oli hieman edellä.
»Lapa sijoiltaan», sanoi Tom lyhyesti.
Alfred palasi takaisin sanaakaan virkkamatta ja asettaen pistoolinsa piipun hevosen otsaa vasten aivan silmien kohdalle, painoi liipasinta. Molemmat miehet rakensivat kuolleesta hevosesta itselleen kiven suojaan rintavarustuksen. Juuri kun he olivat asettuneet sen taakse pyyhälsivät meksikolaiset paikalle, ratsastaen satulatta. Tom pani rauhallisesti uudet panokset pistooliinsa.
Meksikolaisten silmät olivat myöskin ilta-auringon häikäisemät ja he pysähtyivät hetkeksi sekavana ryhmänä solan suulle. Molemmat miehet nousivat seisaalleen varustuksensa takaa ja ampuivat nopeasti. Kolme meksiä ja kaksi hevosta kaatui. Muut livistivät hurjassa sekasorrossa oikealle ja pääsivät amerikkalaisten tulelta piiloon. Kolme winchesterillä aseistettua meksikolaista teki pitkän kierroksen ja laskeutui rauhallisesti suuren heinäpensaan taakse, tarkalleen pistoolien ulottuvilta. Siinä he makasivat ja odottivat. Sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Nouseva kuu paistoi suoraan solaan, valaisten jokaisen pisteen mäen rinnassa. Huonoinkaan ampuja ei olisi voinut ampua harhaan sellaista taustaa vastaan. Molemmat miehet totesivat sen ja asettuivat tarkemmin turvaan varustuksensa taakse. Tom kohotti kiven avulla varovaisesti hevosen päätä ylemmäksi, muodostaen siten itselleen tähystysreiän, josta hän paremmin saattoi seurata vihollisen liikkeitä. Sitten hän heittäytyi vatsalleen ja alkoi veitsellään piirrellä kovaa savea, sillä Tomilla oli samanlainen piirtelemisen halu kuin monella nuorella pojalla. Alfred veti varovaisesti saappaansa varresta lyhyen piippunsa, painoi lyhyellä peukalollaan tupakkapanoksen, joka siinä oli valmiina, syvemmälle, ja raapaisi valkean. Hän piti tikkua vähän aikaa piipun pesän yläpuolella.
»Mistä oikeastaan on kysymys», tiedusteli hän varsin anteeksiannettavalla uteliaisuudella.
»Tästä on nyt viisitoista mailia solan toiseen päähän», sanoi Tom, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Alfredin kysymystä. »Ja tietysti he lähettävät osan kiertämään sen kautta. Tässä valaistuksessa menee heiltä siihen kolme tuntia. Sitten he ampuvat meidät helposti ylhäältä käsin.»
Alfred puhalsi kolme savupilveä taivasta kohti. Näytti siltä kuin asia hänen mielestään olisi ollut niin selvä, ettei siihen sen enempää sanoja tarvinnut tuhlata.