— Hidastutti tietysti ja hyvinkin suuressa määrin. Sittemmin alkoi kaikki mennä paremmin kun työväen yhteisillä ponnistuksilla saatiin kieltolaki voimaan.
— Mutta luuletko nyt, että nämä laitoksenne pysyvät pystyssä. Olen lukenut jostakin, että kaikki ihanteelliset yhteiskunnan rakentamisyritykset ovat aina tehneet suuren kuperkeikan. Ettekö te pelkää sitä mahdollisuutta?
— Mitäpäs me sitä pelkäämme, kun meillä ei senlaista mahdollisuutta ole olemassakaan. Pitäisihän sinunkin huomata se, ettei meillä ole mitään muusta maailmasta eristettyä yhteiskuntaa, eikä ole aikomusta perustaakaan. Me emme pidä puuhiemme pohjana ihanteita yksin, vaan rakennamme kaikki, mitä rakennammekin, varman edellä tehdyn suunnittelun ja tarkkojen laskelmien, sekä aikojen kuluessa saadun kokemuksen horjumattomalle pohjalle. Me emme ole niin hulluja, että poikkeaisimme pois olemassaolon la'eista, niinkuin näyt luulevan. Me olemme tehneet ja teemme vastakin ainoastaan sitä, mikä milläkin ajalla on mahdollista.
— Olkoon niin. Mutta sanoppas minulle vielä yksi asia. Miten teillä on lasten opetus täällä järjestetty?
— Hyvin yksinkertaisesti. Talvikauden käyvät ne koulua ja kesät tekevät ne työtä puutarhassa. Tuo rakennus tuolla mäellä — katsohan miten uhkea sekin on. — Niin, siellä on kuusi luokkahuonetta, käsityö- ja opettajahuoneineen, siellä niille tiedon alkeita annetaan. Se vaan on ikävä juttu kun kouluhuoneet kuuluvat käyvän ahtaaksi. Täytyy taaskin ryhtyä uusiin rakennuspuuhiin.
— Saatteko te sille valtioapua, vai itsekö sen ylläpidätte?
— Vähänpä sinä muistat. Äskenhän juuri puhuimme että kouluopetus on maassamme kokonaan valtion kustantamaa.
Keskustelumme täytyi taaskin lopettaa, kun Esan vaimo, joka oli keskustelumme aikana pujahtanut ulos, tuli kutsumaan päivällisruoalle.
* * * * *
Päivällistä syödessä vallitsi taaskin sama rattoisa mieliala kuin aamiaisen aikanakin. Rattoisuutta lisäsi osaltaan vielä se seikka, että opiston luennoitsijat ja oppilaat olivat myöskin läsnä.