Päivällisen loputtua lähdimme koko joukolla opistolle. Silloin oli siellä opiston kymmenvuotisjuhla. Rattoisasti, miltei huomaamatta menikin siellä koko iltapäivä. Juhlan arvokas ohjelma puheineen ja lauluineen muutti tunnit minuuteiksi.
Juhlapuheessaan muisteli opiston johtaja m. m. sitä aikaa kun opistoa alettiin hommata. — »Kovan agitatsionityön ja monien muiden puuhien vuoksi oli Sosialidemokratisen puolueen vaikea toteuttaa opistohanketta. Silloin, yht'äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta ilmestyi satamatyöläisten tarkoitukseen sopiva maalahjoitus, joka empimättä otettiinkin vastaan. Siitä saakka on opisto hyvällä menestyksellä toiminut. Paljon se sillä ajalla onkin valaissut raatajain pimeää hengenyötä. Moni nuorukainen ja neitonen on käynyt sillä lähteellä ammentamassa elämän vettä». — Niin kertoili innostunut puhuja, sekä kehoitti kuulioitaan viemään terveisensä maan työväelle, ja kehoittamaan heitä yhä edelleenkin veljelliseen yhteistoimintaan, sanoi sen vihdoin viimein lyövän alas kaiken porvarimahdin sekä siitä johtuvan pimeyden ja valkasevan kansalle ikuisen, runsasta palkkaa tuottavan päivän. Sanoi vihdoinkin koittavan ajan jolloin yhteistyöllä saadaan ryhtyä tasoittamaan maailmaa niistä loukuista ja rosoista joita ylimys- ja porvarijärjestelmä on aikojen kuluessa siihen luonut. — Lopuksi kehoitti hän satamatyöläisiäkin yhä edelleen taistelemaan, taistelemaan kuin ennenkin, ei ainoastaan omien, vaan koko kansan yhteisten etujen puolesta.
Illan tultua tulimme takasin siirtolaan johon opiston yhdessä valitsema toimikunta oli valmistanut yhteisen illanvieton.
Se ilta oli puheineen, lauluineen, näytelmineen ja kuvaelmineen niin mieltäkiinnittävä, etten sitä sanoin voi kuvata. Myöhään yöllä, kun erosimme, tunsimme niin omituista tyyntä ja rauhaa rinnoissamme, etten ainakaan minä ole konsanaan moista tuntenut. Se tunne oli kaiketi sitä, joka voi syntyä vasta silloin, kun edes joku määrätty joukkokaan tuntee keskuudessaan veljellisyyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden vallitsevan.
Kuudes luku.
Tyytyväisenä näkemiini ja kuulemiini riisuuduin ja menin nukkumaan ja yhtä tyytyväisenä heräsinkin taas maanantai-aamuna vuoteeltani seitsemän aikaan. Juotuamme aamukahvit lähdimme me kaikki koko siirtolan perhe erihaaroille eri työnjohtajain opastamana työhön.
Naiset ja joku pienempi osa miehiäkin meni kasvi- ja puutarhaan, osa miehistä meni kokemaan kalanpyydyksiä ja mikä mihinkin pienempiin toimiin. Suurin osa, niiden joukossa minäkin, lähdimme uutismaata raivaamaan.
Huolettomina ja iloisina, työväen lauluja laulaen lähdimme työmaalle. Kauvan emme tarvinneet kulkeakaan kun jo alkoikin sieltä peltojen takaa näkyä suuret puu- ja juurikasröykkiöt.
Raadin-ahteelle ehdittyämme, saatuamme johtajalta tarkat neuvot, mitä kunkin piti tekemään, alkoi kuulua ryske korvesta. Puut kaatuilivat luonnon herrojen iskuista rytisten ja räiskäen maahan, josta ne kuljetettiin karsittuina ja pienisteltyinä yksiin kasoihin.
Puiden ryske, kuokkien ja kirveiden pauke, jota sees salo-ilma liepeillään liidätteli, kaikui iloisten raatajain laulujen säestämänä kauvas ja kertoillen vapaassa työssä temmeltävien työläisten riemusta, vaipui se vihdoin Päijänteen rannoilla uljaasti päitään kohottelevien vuorien taa. — — —