Mieli apeana lähdin astumaan joukon jälkeen. Vähitellen lämpenin ja jäseneni alkoivat notkistua. Saavutin joukon juuri kuin se oli laulamassa laulun viimeistä säettä. Siihen yhdyin minäkin ja sydämmeni pohjasta lauloin: —
"Työmiehet, kyntäjät ja kaikki työkansa, joukko nälkäinen. Maa meidän on ja olla täytyy, vaan ei laiskain lurjusten. Nälkä meill' on aina vieraanamme, vaan kuin korpit haaskoiltaan me kerran kaikki karkoitamme, niin päivä pääsee paistamaan. Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään."
Mielenosotusjoukon jälessä marssiessani, muistin kaiken niin ihmeen elävästi. Muistin keskustelumme Esa Korven kanssa, ja sen vuoksi teki mieleni kertomaan kaikki hänelle. Mutta kun en kuitenkaan häntä löytänyt päätin kirjoittaa uneni hänelle, jonka näin olen tehnytkin. Kumpa vaan tämä vaatimaton kertomukseni Esa Korpeen vaikuttaisi sen mitä toivon. En toivokaan, että tämä synnyttäisi hänessä mitään sairaloista toteutumattomaan toivoa, vaan että se synnyttäisi hänessä sammumattoman vihantulen olevia vääryyksiä vastaan ja terästäisi häntä uupumattomaan työhön itsensä ja vielä tiedotonna uinuvan sortoa ja vääryyttä kärsivän köyhälistön puolesta.
* * * * *
Milloinkahan tulee senlainen aika ettei ihmislasten tarvitse kirjoitella "unia" työstä ja leivästä, vaan että niitä molempia saa joka päivä kyllikseen?