— Etkö tule mukaan. Olen tässä juuri matkalla kesäsiirtolaan. Yhdessähän on hupaisampi sinne mennä ja missäpä se sen parempi lepopaikka sinullekaan löytynee.
— Mikä se semmoinen siirtola on, johon niin vaan saa, milloin haluaa mennä, — kysäsin minä ajatellen hänen vaan pilojaan laskettelevan. — Minä en ainakaan tiedä olevan senlaisia siirtoloita muilla kuin herroilla ja Viipurin ompelijattarilla, ja niihin kaiketi sinä et kuulu kumpaankaan. Rantajätkänä olen sinua ainakin tähän asti pitänyt.
— Mikäkö siirtola? virkkoi Esa. Kovinpa vähän sinä tiedät aikasi asioista. Siirtolaamme, josta maine on levinnyt ympäri maapallon, jonka kaikki salojen asujametkin tietävät, et tiedä sinä ja olet olevinasi satamatyömies. Jo minä nyt jotakin kuulen. Siirtola, johon olen menossa, on Suomen satamatyöläisten lepokoti tuolla Päijänteen rannalla. Siellä me vuorotellen käymme virkistymässä. Minäkin olen, aivan siitä saakka kun se kymmenen vuotta takaperin perustettiin, käynyt siellä joka vuosi, kuukauden kesällä ja talvella huvittelemassa, toisinaan olen siellä ollut kauvemminkin. Vaimoni — minulla on näet senkinlainen kapine olemassa — on siellä juuri nytkin minua odottelemassa. — Sinunkin naamasi, jatkoi hän sitte hymysuin, näyttää muuten siltä, ettei Päijänteen raitis tuuli sinullekaan pahaa tekisi. Poskesi varmaan pyöristyisivät ja saisivat raikkaamman värin, kun saisit vaan muutaman viikon hengittää raitista ilmaa, popsia Päijänteen lihavia kaloja, perunoiden ja piimän kera, juoda maitoa ja poimia ahotörmäkkeiltä punaposkisia mansikoita. Niinpä totta tosiaan muuttuisitkin koko mies toisenlaiseksi. Tuskin tuntisivat toverisi, kun takasin tulisit, luulisivat joksikin parooniksi sinua. Jos sinä vaan et ole sen olemassaolosta tiennyt, jota muuten suuresti epäilen, niin oletpa totta toisen kerran menettänyt monta hupaisaa hetkeä. Sinä et voi uskoa, miten viehättävää ja hupaista siellä on. Ei mitenkään tahdo malttaa pois lähteä, kun sinne vaan kerran pääsee. Tule mukaan!
— Tule mukaan, tule mukaan — sanoin minä. Luuletko sinä minua narriksesi. Elä viitsi suotta leikkiä laskea, mieli tässä on muutenkin apea ja surua täynnä oleva, sydän on harmista haljeta. Toisilla tässä maailmassa on huvia ja iloa yllin kyllin, aivan loppumattomiin asti, mutta toiset saavat raataa koko ikänsä kuin orjat ja vielä niukat vapaa-aikansa elää ja kärsiä kaupungin pölyssä. Lienet jo järkesi tässä tohakassa sinäkin menettänyt, kun olemattomia ja mahdottomuuksia horiset. Lopeta jo tuo lörpötys ja —
— No, no, veli hyvä. Elähän nyt tuimistu. Minä jo alan uskoa, että sinä et tosiaankaan tiedä koko siirtolapuuhasta mitään. Kuuleppas nyt hyvä naapuri, kun minä oikein tosissani sanon, että kyllä se siirtola sittekin on olemassa. Lähde sinä mukaan, niin näet, että puhun perältäkin totta. Kun et kerran asiaa tuon varmemmasti tiedä, niin elä viitsi minua valhettelijaksi tehdä; minä muuten luulen, ettet ennenkään ole valheillani päätäsi seinään lyönyt.
— No mutta…. Mistä ja millä lemmon rahoilla te sitten semmoisen siirtolan olette saaneet ja miten se puuha niin salassa on pysynyt, etten minä siitä ole mitään tietoa saanut, elossahan minä luulen olleeni niinkuin muutkin. Ei totta mun toisen kerran, en minä sittenkään usko!
— Nyt tässä ei ole aikaa ryhtyä pitempiin selityksiin. Juna lähtee pian, jo tunnin perästä, ja ennen lähtöä on meidän käytävä liittohallinnon toimistosta hakemassa ololappu. Tule nyt mukaan, niin saat itse tutustua siihen ja nähdä että kaikki on totta mitä olen sanonut.
Aloin jo vähän uskoa ja puolin peläten kysyin:
— No lasketaankos minut sinne sitten, jos tulisin mukaan? Minä kun en ole mitään tehnyt sen siirtolan hyväksi.
— En tosiaankaan ymmärrä, sanoi Esa, miten se on mahdollista, ett'et sinä sen olemassa olosta tiedä, ja miten sinä olet päässyt siirtolaveroasi maksamasta; mutta tule mukaan vaan, kyllä sinä sentään kaikesta huolimatta sinne pääset. Nyt vaan on jouduttava, että ehdimme junaan.