"En hituistakaan!" vastasi Katy iloisesti. "Luulen että voisin kävellä yksinkin sen matkan. Kas! Kirjakaapin ovi on korjattu. Kuinka kauniilta se näyttääkään!"
"Älkää viivytelkö, voi, älkää viivytelkö!" toisti Filip tuskaisen kärsimättömästi.
Niin he läksivät taas liikkeelle. Isä avasi seurusteluhuoneen oven.
Katy astui askeleen huoneeseen — sitten hän pysähtyi. Puna leimahti
hänen kasvoilleen, ja hän piti kiinni ovenrivasta saadakseen tukea.
Mitä hän näkikään!
Ei ainoastaan huonetta ikkunaverhoineen ja kukkasineen tai leveätä kaunista ikkunaa, joka oli tehty auringon puolelle, tai pientä leposohvaa ja pöytää, jotka olivat siinä nähtävästi häntä varten. Ei, siellä oli jotakin muuta! Sohva oli avattu lepokuntoon, ja sohvalla tyynyjen varassa — kirkkaat silmät kääntyneinä oveen päin — makasi Helena-serkku! Nähtyään Katyn ojensi hän kätensä häntä kohden.
Sekä Clover että Cecy sanoivat jälkeenpäin, etteivät he koskaan elämässään olleet niin pelästyneet, sillä Katy unohtaen heikot voimansa irtaantui isän käsivarresta ja juoksi suoraan sohvaa kohti. "Oi, Helena-serkku! rakas Helena-serkku!" huudahti hän. Sitten hän jollakin tavalla laskeusi sohvan viereen. He kietoivat kätensä toistensa ympärille, ja muutamaan hetkeen ei kuulunut sanaakaan kenenkään huulilta. "Eikö se olekin hauska yllätys?" huuteli Filip heitellen kuperkeikkaa tunteittensa purkamiseksi, Hannan ja Dorryn tanssiessa jonkinlaista sotatanssia sohvan ympärillä.
Filipin ääni oli katkaissut äänettömyyden ja nyt alkoi, kysymysten ja huudahdusten sekamelska.
Tuli ilmi, että tämä hauska keksintö saada Helena-serkku "pitoihin" oli alkuisin Cloverista. Hän oli ehdoittanut asian isälle ja järjestänyt kaiken. Ja, kuten kekseliäs nainen ainakin, hän oli pannut Bridgetin eteistä lakaisemaan, ettei Katy kuulisi melua Helena-serkun saapuessa. "Helena-serkku aikoo jäädä meille kolmeksi viikoksi tällä kertaa — eikö se ole hauskaa?" kysyi Elsie, kun Clover levottomana tiedusteli: "Aivanko varmasti sinä et aavistanut? Etkö vähääkään? Etkö pienintäkään hutuista? Etkö pikkuruistakaan?"
"En tosiaankaan, en vähääkään. Kuinka olisin saattanut aavistaa jotakin niin kovin hauskaa?" Ja Katy suuteli rajusti Helena-serkkua vielä toisenkin kerran.
Kuinka lyhyeltä se päivä tuntuikaan! Oli niin paljon näkemistä, kyselemistä ja puhelemista, jotta tunnit pian vierivät, ja ilta yllätti heidät kuin toinen suuri odottamaton tapaus.
Oli hyvin hauskaa tarkastella heitä kaikkia. Elsie ja Dorry näyttivät hänestä eniten edistyneiltä. Elsie oli kokonaan kadottanut surullisen ulkomuotonsa ja hieman valittelevan äänensävynsä ja oli niin iloinen ja säteilevä kaksitoistavuotias tyttönen, kuin toivoa saattoi. Dorryn juroille kasvoille oli tullut avoin ja järkevä ilme, ja hänen käytöksensä oli hyväntahtoista ja ystävällistä. Hän oli yhä vieläkin pirteä poika, vaikkei hän ollut erikoisen nopea omistamaan uusia ajatuksia, mutta oli kumminkin toiveita, että hänestä kasvaisi arvossapidetty mies. Ja hänelle kuten muillekin lapsille oli Katy nähtävästi aurinkona ja keskuksena. Kaikki he kiertelivät hänen ympärillään ja luottivat kaikessa häneen. Helena-serkku huomasi, miten Katy lohdutteli Filipiä, kun tämä tuli sisään kovasti itkien pahasti langettuaan; miten Hanna kuiskasi tärkeän salaisuuden Katyn korvaan; ja miten Elsie pyysi apua työhönsä. Hän huomasi Katyn kohtelevan heitä kaikkia hauskasti ja miellyttävästi, hänen käytöksessään ei ollut rahtuakaan komentavaa vanhinta siskoa, ja hänen entinen kiihkeä äänensävynsä oli poissa. Ja kaikista paraiten hän huomasi muutoksen Katyn omissa kasvoissa: hänen silmiensä lempeän ilmeen, hänen naisellisen ulkomuotonsa, miellyttävän äänensä, kohteliaisuuden ja hienotunteisuuden hänen toisia neuvoessaan näyttämättä ollenkaan neuvovalta.