Mainittuna iltapäivänä hän luki Jerusalemia, kunnes pimeys esti näkemästä. Astuessaan yläkertaan hän portailla kohtasi Izzie-tädin hattu päässä ja huivi hartioilla.
"Missä sinä olet ollut?" sanoi hän. "Olen huudellut sinua puolen tuntia."
"En kuullut sitä, täti!"
"Mutta missä sinä olit?" intti Izzie-täti.
"Kirjastossa lukemassa", vastasi Katy.
Täti nyrpisti suutansa, mutta tuntien Katyn tavat, ei hän sanonut sen enempää.
"Aion mennä teelle rouva Hallin luo ja sitten iltajumalanpalvelukseen", jatkoi hän. "Älä unohda pitää huolta Cloverin läksyistä, ja jos Cecy tulee, kuten tavallista, lähetä hänet ajoissa kotiin. Teidän tulee kaikkien olla vuoteessa kello yhdeksän."
"Hyvä, täti", sanoi Katy, mutta luulen, ettei hän paljoakaan kuunnellut, vaan ajatteli salaisesti sydämessään, kuinka hauskaa oli saada Izzie-täti kerrankin poistumaan kotoa. Neiti Carr oli hyvin velvollisuudentuntoinen, harvoin hän jätti lapset yksikseen, ei edes illaksikaan. Kun hän joskus poistui, valtasi lapset uutuuden ja vapauden tunne, joka on yhtä vaarallinen kuin hauskakin.
Olen kuitenkin varma siitä, ettei Katy tällä kertaa tarkoittanut olla vallaton. Innostuneitten ihmisten tavoin hän harvoin tarkoitti tehdä väärin, hän vain aina menetteli, miten milloinkin hänen päähänsä pälkähti. Illallinen oli onnellisesti ohitse, ja kaikki olisi saattanut käydä hyvin, elleivät lapset läksyt luettuaan ja Cecyn tultua olisi alkaneet puhua "kikeristä".
Kikeri oli leikki, jota he olivat vuosi sitten usein leikkineet. Se oli omaa keksintöä, ja he olivat löytäneet sille tämän merkillisen nimen eräästä vanhasta sadusta. Se oli jonkinlainen piilo- ja hippaleikin sekoitus — silmiä ei sidottu, vaan sen sijaan leikittiin pimeässä. Yksi lapsista seisoi eteisessä, jota portaiden lamppu valaisi himmeästi, jolla välin toiset kätkeytyivät lastenkamariin. Kun kaikki olivat kätkössä, huusivat he "kikeri" merkiksi eteisessä olijalle, että hän saisi tulla heitä etsimään. Tultuaan valoisasta paikasta ei hän nähnyt mitään, jota vastoin toiset näkivät ainoastaan hämärästi. Oli sangen jännittävää olla nurkassa kyyristyneenä ja nähdä mustan olennon harhailevan ympäri huonetta koetellen oikealle ja vasemmalle. Silloin tällöin joku, joka juuri oli päässyt hänen tavoittelustaan, vilahti ohi, saavutti eteisen, "Vapauden linnan", ja huusi iloisesti: "Kikeri, kikeri, kikeri, kii!" Sen, joka saatiin kiinni, oli ruvettava etsijäksi. Carrin lapset olivat kauan aikaa mieltyneinä tähän leikkiin, mutta paljon naarmuja ja sinermiä se tuotti, ja lastenkamarissa kaadettiin ja särettiin niin monta esinettä, että Izzie-täti vihdoinkin kielsi sitä leikkimästä. Siitä oli jo vuosi, mutta kun he nyt taas puhuivat kikeristä, pisti heidän päähänsä koettaa sitä uudelleen.