Juuri silloin tuli Izzie-täti sisälle, ja hän näki mieliharmikseen jotain mustaa ja tahmeata juoksevan matolle. Se oli Pikerin lääke, jota se oli kieltäytynyt nielemästä.
"Mitä tuo on?" kysyi hän ankarasti.
"Vauvani on kipeä", änkytti Hanna näyttäen syyllistä pulloa.
Izzie-täti napsautti sormustimellaan häntä päähän ja sanoi hänen olevan hyvin pahan tytön. Se saattoi Hannan murjottamaan ja itkemään. Izzie-täti pyyhki lääketahran ja korjasi Elixirin huoneeseensa sanoen: "En ole koskaan nähnyt tällaista — niinhän se aina on maanantaisin."
En rohkene kertoa, mitä muita kepposia lastenkamarissa tehtiin sinä päivänä. Mutta myöhään iltapäivällä kuultiin hirveää huutoa, ja kun ihmiset talon joka kulmalta kiiruhtivat katsomaan, niin lastenkamarin ovi oli sulettu, eikä kukaan päässyt sisälle. Izzie-täti käski avaimenreiästä aukaisemaan oven, mutta lasten huuto oli niin äänekäs, ettei hän pitkään aikaan saanut vastausta. Vihdoinkin Elsie hirveästi nyyhkyttäen selitti Dorryn sulkeneen oven, avainta ei saattanut vääntää, eivätkä he saaneet ovea auki. Pitäisikö heidän jäädä sinne ainaiseksi ja kuolla nälkään.
"Ei tietystikään, sinä hupakko", huudahti Izzie-täti. "Hyvänen aika! Mitähän ihmeissä ensi kerralla tapahtuukaan? Älä itke, Elsie — kuuletko, mitä sanoin? Muutamien minuuttien perästä te kaikki pääsette sieltä."
Ja todellakin, kuuluikin pian laskuverhojen ratinaa ja Santeri, palvelija, seisoi ulkopuolella korkeilla tikapuilla nyökyttäen päätään lapsille. Pienokaiset unohtivat heti pelkonsa. He riensivät aukaisemaan ikkunaa, ja Santerin kiivettyä sisälle ja avattua oven he hyppivät ja keikkuivat hänen ympärillään. Heistä tuntui suuremmoiselta tulla täten vapautetuiksi, ja Dorry alkoi jo ylpeillä siitä, että hän oli sulkenut heidät huoneeseen.
Mutta Izzie-täti ei ottanut asiaa samalta kannalta. Hän torui heitä kovasti ja sanoi heidän olevan vaivalloisia lapsia, joita ei voinut minuutiksikaan uskoa näkyvistään, ja että hän melkein katui aikomustaan mennä iltasaarnaan sinä iltana. "Mistäpä tiedän", päätteli hän, "vaikkapa ennen kotiinpaluutani olisitte sytyttäneet talon tuleen tai saattaneet jonkun hengiltä?"
"Voi, emme me sitä tee, emmehän toki!" valittivat lapset sellaisen hirveän otaksuman liikuttamina. Mutta mitä vielä — kymmenen minuutin perästä he olivat unohtaneet sen kokonaan.
Koko sen ajan oli Katy istunut kirjakaapin ulkonevalla reunalla kirjastohuoneessa lukemassa erästä kirjaa. Se oli Tasson Vapautettu Jerusalem. Sen kirjoittaja oli italialainen, mutta joku oli sen kääntänyt englanniksi. Se oli kyllä merkillinen kirja pienen tytön lempikirjaksi, mutta oli miten oli, Katy piti siitä paljon. Se kertoo ritareista, hienoista naisista, jättiläisistä ja taisteluista. Se saattoi hänen verensä vuorotellen hehkumaan ja jähmettymään, ja tuntui siltä, kuin hänen olisi täytynyt syöksyä jotain vastaan, huutaa ja lyödä. Katy rakasti luonnostaan lukemista. Isä kehoitti häntä siihen. Ainoastaan muutamia kirjoja säilytti isä lukittuna, muutoin hän antoi Katylle täyden vapauden kirjastohuoneessa. Hän luki kaikellaisia kirjoja: matkakertomuksia, saarnoja ja vanhoja aikakauslehtiä. Ei mikään ollut niin ikävää, ettei hän olisi jaksanut lukea sitä. Jos oli jotain oikein mielenkiintoista, valtasi se hänet niin kokonaan, ettei hän tiennyt mitään ympäristöstään. Pienet tytöt, joiden kotona hän vieraili, olivat huomanneet sen ja piiloittivat aina satukirjansa, kun Katya odotettiin heille. Elleivät he tehneet sitä, oli varmaa, että hän löytäisi jonkun kirjan ja syventyisi siihen. Silloin ei hyödyttänyt häntä huudella tai kiskoa vaatteista, sillä Katy ei nähnyt eikä kuullut mitään, ennenkuin oli palattava kotiin.