Niin he jokainen ojensivat leivoksensa hänelle. Dorry, joka oli alkanut syödä omaa leivostansa heti ylisille päästyään, oli vähän vastahakoinen, mutta tottuneena aina tottelemaan Katya, ei hän nytkään tahtonut tehdä toisin. Iso pullo pantiin nurkkaan ja leivoskasa sen ympärille.
"Se on oikein", jatkoi Katy, joka ollen vanhin ja isoin aina johti heidän leikkejään. "Nyt, jos olemme selvillä asioistamme ja valmiit, saattavat pidot alkaa. Ensi numero on neiti Hallin kirjoittama 'Murhenäytelmä Alhambra'."
"Ei", huusi Clover, "ensiksi 'Sininen taikuri eli Hebridein Edwitha', tiedäthän Katy."
"Enkö ole kertonut?" sanoi Katy, "sitä on kohdannut hirveä onnettomuus."
"Voi, mikä?" huusivat kaikki toiset, sillä "Edwitha" oli perheen mielikertomus. Se kuului niihin kertomuksiin, joita Katy alituiseen kirjoitteli jaksottain. Se kertoi hienosta naisesta, ritarista ja sinisestä taikurista sekä Bob nimisestä villakoirasta. Sitä oli jatkunut niin monta kuukautta, että kaikki olivat jo unohtaneet sen alun. Kellään ei ollut enää erikoista halua kuulla loppua, mutta kuitenkin oli sen ennenaikainen, surullinen loppu mieltäliikuttava.
"Sanon sinulle jotain", sanoi Katy, "vanha tuomari Kirby kävi tänään vieraisilla Izzie-tädin luona. Olin lukemassa pienessä huoneessa, mutta näin hänen tulevan sisälle ja vetävän alleen ison tuolin ja istuutuvan siihen, ja minä olin melkein huutamaisillani: 'Älä!'"
"Miksi?" huudahtivat lapset.
"Ettekö huomaa? Olin piiloittanut 'Edwithan' selkänojan ja istuimen väliin. Se on erinomainen piiloituspaikka, sillä istuimen voi vetää taaksepäin kuinka paljon tahansa; mutta 'Edwithaa' oli aika paksu käärö, ja vanha tuomari Kirby tarvitsee niin paljon tilaa, jotta luulin hänelle käyvän hankalaksi istua siinä. Ja totta tosiaan, tuskin hän oli istahtanut, ennenkuin kuului paperin rapinaa, ja hän hypähti pystyyn huudahtaen: 'Siunatkoon! mitä se on?' Ja sitten hän alkoi kaivamistaan kaivella; hän löysi kokonaisen käärön paperia ja asetti lasit nenälleen katsoakseen mitä se oli; silloin astui Izzie-täti sisälle."
"No, mitä sitten tapahtui?" huusivat lapset nauruun purskahtamaisillaan.
"Oi", jatkoi Katy, "Izzie-täti asetti myöskin lasit nenälleen ja kohautti silmiään — tiedättehän, miten hän tekee — ja tuomari ja hän lukivat siitä pienen palan, sen ensimäisen osan, muistattehan, missä Bob varastaa sinipillerit ja taikuri koettaa heittää hänet mereen. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista oli kuulla Izzie-tädin lukevan 'Edwithaa' ääneen", ja Katy sai naurukohtauksen sitä muistellessaan. "Kun hän ehti sanoihin 'oi, Bob — minun enkelini Bob!' pyörähdin minä pöydän alle ja pistin pöytäliinan nurkan suuhuni hillitäkseni nauruani. Hetken perästä kuulin Izzie-tädin kutsuvan Dobbya ja antavan hänelle lehdet sanoen: 'Tässä on käärö roskaa, jonka toivon sinun heittävän keittiön uuniin.' Ja hän sanoi minulle jälkeenpäin, että hän luulee minun joutuvan hullujenhuoneeseen, ennenkuin olen kahtakymmentä täyttänyt. Oli hyvin pahasti tehty", lopetti Katy puoleksi nauraen ja puoleksi itkien, "polttaa vastakirjoitettu lukukin. Mutta olipa hyvä — ettei hän löytänyt Kuivatavara-laatikon haltiaa, joka oli kätkettynä tuolin takimaiseen osaan."