"Ja nyt", jatkoi juhlamenojen ohjaaja, "me alotamme. Neiti Hall, olkaa hyvä ja nouskaa!"
Neiti Hall, hämillään hienosta nimityksestään, nousi posket punoittavina.
"Kerran", luki hän, "kuutamo paistoi Alhambran saleihin, ja ritari asteli pitkin askelin levottomana käytävässä, ajatteli, ettei hän koskaan tulisi."
"Kuka — kuuko?" kysyi Clover.
"Ei tietystikään", vastasi Cecy; "vaan neiti, jota hän rakasti.
Seuraavat rivit kertovat hänestä, mutta sinä keskeytit.
"Hänellä oli hopeaturbaani, jossa oli jalokivillä koristeltu puolikuu. Kun hän pujahti korregidoriin, niin kuun säteet valaisivat sitä, ja se kimalteli kuin tähdet. 'Siis sinä tulit, Zuleika?' 'Niin, herrani.'
"Juuri silloin kuului teräksen kalsketta, ja Zuleikan teräkseen puettu isä kiiruhti sisälle. Hän veti miekkansa tupesta, ja samoin tekivät muutkin. Vielä hetki, ja he molemmat makasivat kuolleina ja jäykkinä, kuun säteitten valaisemina. Zuleika kirkaisi kovasti ja heittäytyi heidän päälleen. Morsiankin oli kuollut! Siinä murhenäytelmä Alhambran loppu!"
"Sepä oli kaunis", sanoi Katy hengittäen syvään, "mutta kovin surullinen. Ihania satujahan sinä, Cecy, kirjoitatkin! Mutta toivoisin, ettet aina surmaisi ihmisiä. Miksei ritari saattanut surmata isää — ei, luulen, ettei Zuleika olisi sitten mennyt naimisiin hänen kanssaan. No, isähän olisi voinut — oh, ei sekään sopisi! Mutta miksi ensinkään tarvitsee kenenkään kuolla? Miksei antaa heidän langeta toistensa kaulaan ja sopia."
"Miksi, Katy!" huudahti Cecy, "eihän se olisi muutoin ollut murhenäytelmä. Ymmärräthän, sen nimi on 'Murhenäytelmä Alhambra'."
"No, hyvä", sanoi Katy nopeasti, sillä Cecyn huulet alkoivat pidetä ja hänen vaaleanpunaiset poskensa punehtua, aivankuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan, "ehkä olikin kauniimpaa antaa heidän kaikkien kuolla, mutta kun sinun naisesi ja miehesi aina kuolevat, niin minä ajattelin, vaihtelun vuoksi, ymmärräthän! — Mikä ihana sana onkaan tuo 'korrigedori' — mitä se merkitsee?"