"Keksityt jutut ovat sangen hyviä", sanoi isä, "niin kauan kun niitä ei tehdä uskottaviksi. Kun niin tehdään, tuntuu minusta kuin kertominen olisi liian lähellä vilppiä ollakseen hauskaa tai hyödyllistä. Jos olisin sinun sijassasi, Katy, olisin vähän arka solmimaan ikuista ystävyyttä neiti Clarkin kanssa. Hän saattaa olla hyväntahtoinen, kuten sanot, mutta luulen, että kahden tai kolmen vuoden perästä hän ei näytä sinusta niin miellyttävältä kuin nyt. Suutele minua, lapsi, ja juokse tiehesi, sillä Santeri on jo tuolla kärryineen."
VII LUKU
Helena-serkun vierailu
Eräänä heinäkuun iltapäivänä kulki pieni joukkue koulutyttöjä yksissä kotiin. Kun he lähestyivät tohtori Carrin porttia, huudahti Maria Fiske, nähdessään sievän kukkakimpun keskellä katukäytävää:
"Voi, katsokaahan, mitä joku on tuohon pudottanut! Minä tahdon ottaa sen." Hän kumartui nostamaan sitä. Mutta juuri kun hänen sormensa koskettivat varsia, alkoi kimppu liikkua kuin taikavoimalla. Hämmästyen tarttui Maria siihen. Kimppu liikkui yhä nopeammin ja hävisi portin alle, jolla välin naurun tirskumista kuului pensasaidan toiselta puolen.
"Näittekö sitä?" huusi Maria, "kukat juoksivat pois itsestään."
"Joutavia", sanoi Katy, "ne ovat noiden vallattomien lasten vehkeitä." Sitten avattuaan portin huusi hän: "Hanna ja Dorry, tulkaa esille!"
Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään näkynyt. Kukkavihkonen vain oli käytävällä, ja otettuaan sen Katy näytti tytöille pitkän mustan rihman, joka oli sidottu varsiin.
"Se on Hannan lempikuje", sanoi hän. "Hän ja Dorry aina sitovat kukkakimppuja ja asettavat niitä teille kiusatakseen ihmisiä. Tässä, Maria, ota ne, jos tahdot, vaikkei mielestäni Hannan aisti kimppujen sitomisessa ole oikein hyvä."
"Eikö ole suloista, että lupa-aika on käsissä?" sanoi eräs isoista tytöistä. "Mitä te kaikki aiotte tehdä? Me menemme meren rannikolle."