"Ah, vähät siitä, ystäväni, älä ota sitä niin sydämellesi!" vastasi Imogen viehättävästi. "Näethän, emme voi sille mitään, että meillä on sukulaisia, jotka eivät ole hauskoja."
Nähtävästi ei tämä vierailu ollenkaan onnistunut. Isä oli hyvin kohtelias Imogenille päivällispöydässä, mutta tarkasteli häntä kovasti, ja Katy huomasi hänen silmissään hullunkurisen ilmeen, josta hän ei pitänyt. Isällä oli hyvin veitikkamaiset silmät. Ne näkivät kaikki, ja joskus ne näyttivät puhuvan yhtä selvää kieltä kuin hänen suunsakin. Katyn mieltä alkoi painostaa. Jälkeenpäin hän tunnusti, ettei hän mitenkään olisi jaksanut sitä iltapäivää, ellei hän pari kertaa olisi juossut yläkertaan ja lohdutellut itseään lukemalla "Rosamundaa."
"Etkö ole iloinen, että hän meni?" kuiskasi Clover, kun he seisoivat portilla yhdessä katsellen Imogenia, joka asteli katua pitkin kotiinsa.
"Voi, Clover, kuinka sinä saatat!" sanoi Katy. Mutta hän syleili
Cloveria kovasti, ja luulen, että hän sydämessään oli iloinen.
"Katy", sanoi isä seuraavana päivänä, "sinähän astuit huoneeseen aivan kuin uusi ystäväsi, neiti Clark."
"Mitenkä? En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", vastasi Katy punastuen kovasti.
"Näin", sanoi tohtori Carr, ja hän nousi kohottaen olkapäitään, ojentaen kyynärpäitään ja tipsutteli muutamia teeskenneltyjä askelia huoneen poikki. Katy ei saattanut olla nauramatta, se oli niin hullunkurista ja aivan Imogenin tapaista. Sitten isä istuutui ja veti hänet viereensä. "Katy kulta", sanoi hän, "sinä olet helläsydäminen lapsi, ja minä olen iloinen siitä. Mutta on olemassa sellaista, mikä poistaa rakkauden. Minä en kiintynyt tuohon eiliseen pikku tyttöön ollenkaan. Miksi sinä pidät hänestä niin paljon?"
"Minä en pitänyt hänestä paljon eilen", mumisi Katy vastenmielisesti.
"Hän on koulussa paljoa miellyttävämpi, joskus."
"Hauskaa kuulla sitä", sanoi hänen isänsä. "Sillä minusta olisi sangen ikävää, jos sinä todellakin ihailisit sellaisia rumia tapoja. Ja mitä loruja kuulin hänen kertovan teille 'rosvoista'?"
"Se oli tot—", alkoi Katy. Silloin hän huomasi isänsä silmäyksen, ja hän puri huultaan, sillä tuo silmäys näytti hyvin hullunkuriselta. "Niin", jatkoi hän nauraen, "luulen ettei se todellakaan aivan kaikki ollut totta, mutta se oli niin hauskaa, isä, vaikkakin se oli keksittyä. Ja Imogen on niin hyvänluontoinen kuin olla voi. Kaikki tytöt pitävät hänestä."