"No siunatkoon! sinäkö se olet?" vastasi Izzie-täti, joka näytti olevan hyvin palavissaan ja hermostunut. "No, lapset, ei ole teidän tarpeellista seistä ja kysellä siinä, minulla ei ole aikaa vastata. Anna sen vuoteen olla rauhassa, Katy, työnnät sen vielä seinään. Kas niin, johan minä sanoin sinulle!" kun Katy oli kärsimättömän näköinen, "johan sinä olet puhkaissut seinäpaperin. Mikä ikävä lapsi sinä oletkaan! Menkää heti alakertaan te molemmat ja älkääkä tulko tänne ennenkuin teenjuonin jälkeen. Minulla on paljon tehtävää siihen asti."
"Sanokaahan toki meille, mitä tulee tapahtumaan, niin me menemme", huusivat lapset.
"Teidän serkkunne Helena tulee vierailemaan meille", sanoi neiti
Izzie lyhyesti ja hävisi sinikamariin.
Sepä oli uutinen! Katy ja Clover juoksivat alakertaan hyvin innostuneina, ja vähän neuvoteltuaan he vetäytyivät ylisille levossa ja rauhassa puhelemaan siitä. Helena-serkku tulossa! Se tuntui yhtä ihmeelliseltä, kuin jos itse Viktoria kuningatar kultakruunuineen ja kaikkineen olisi tarjoutunut tulemaan heille teelle. Tai niinkuin joku kertomussankari, esim. "Robinson Crusoe", olisi ajautunut matka-arkkuineen tänne ja ilmoittanut jäävänsä heille viikoksi. Lasten mielikuvituksessa Helena-serkku oli yhtä mieltäkiinnittävä ja epätodellinen kuin mikä satumainen henkilö tahansa — Tuhkimus, Siniparta tai itse Punahilkka. Heidän ajatuksissaan hänen nimensä ja pyhäkoulukirjan henkilöt olivat sulautuneet yhteen, sillä Helena-serkku oli hyvin, hyvin hyvä.
Ei yksikään heistä ollut koskaan nähnyt häntä. Filip sanoi, ettei hänellä varmaankaan ollut jalkoja, koska kerrottiin, että hän ei koskaan poistunut kotoaan, vaan oli aina vain sohvalla pitkällään. Mutta toiset tiesivät sanoa, että se johtui hänen sairaudestansa. Isä kävi aina kahdesti vuodessa tervehtimässä häntä, ja hän kertoi mielellään Helenasta lapsilleen, miten suloinen ja kärsivällinen hän on ja kuinka kauniissa huoneessa hän asuu. Katy ja Clover olivat kauan aikaa leikkineet "Helena-serkkua," jotta he nyt olivat sekä peloissaan että iloissaan jo paljaasta ajatuksesta, että saisivat nähdä todellisen Helenan.
"Luuletko, että hän tahtoo meidän koko ajan lukemaan hengellisiä lauluja itselleen?" kysyi Clover.
"Ei koko aikaa", vastasi Katy, "sillä näethän, hän väsyy, ja hänen on nukuttava iltapäivisin. Ja sitten hän tietystikin lukee paljon raamattua. Voi, sisko kulta, kuinka hiljaa meidän onkaan oltava! Kuinkahan kauan hän aikoo viipyä?"
"Minkä näköisen luulet hänen olevan?" jatkoi Clover.
"Jotenkin rouva Sherwoodin 'Luncyn' näköinen. Luulen että hänellä on siniset silmät, kihara tukka ja pitkä suora nenä. Ja hän pitää kätensä aina ristissä, hän on puettu röyhelöreunaiseen viittaan, loikoo sohvalla aivan hiljaa eikä hymyile koskaan, vaan on hyvin kärsivällisen näköinen. Clover, meidän on otettava kengät jaloistamme eteisessä ja mentävä yläkertaan sukkasiltamme, jottemme tuottaisi yhtään kolinaa niin kauan, kun hän on meillä."
"Mutta siitähän tulee hullunkurista", tirskui Clover, ja hänen pienet totiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän ajatteli sellaista vaihtelua virsien jälkeen.