"Isä, minä olen niin hiljaa!" pyyteli hän hartaasti. "Enkö saisi jäädä siksi, kunnes päivälliskello soi?"
"Sallikaa se hänelle"! sanoi Helena-serkku. Ja isä sanoi: "Saat!"
Katy istui lattialla pidellen Helena-serkun kättä ja kuunnellen hänen ja isän keskustelua. Se huvitti häntä, vaikka se koskikin asioita ja ihmisiä, joita hän ei tuntenut.
"Kuinka Aleksi voi?" kysyi tohtori Carr viimeinkin.
"Sangen hyvin nyt", vastasi Helena-serkku hyvin iloisen näköisenä. "Hän oli heikko ja väsynyt keväällä, ja me olimme vähän huolissamme hänestä, mutta Emma sai hänet ottamaan kahden viikon loman, ja hän toipui."
"Tapaatko usein heitä?"
"Melkein joka päivä, ja pikku Helena käy joka päivä tunnillaan."
"Onko hän yhtä sievä kuin ennenkin?"
"Kyllä hän on — sievempi, luulen. Hän on rakastettava pikku olento. Ahkera seurustelu hänen kanssaan on suurimpia huvituksiani. Aleksin mielestä hän on yhtä soma kuin minä aikoinani. Mutta se on niin suuri kohteliaisuus, etten minä saata sitä omaksua."
Tohtori Carr kumartui suutelemaan Helenaa, aivankuin hän ei olisi voinut olla sitä tekemättä.