"On varmaankin hirveätä olla sairas", puheli Katy itsekseen isän lähdettyä. "Jos minun täytyisi olla vuoteessa kokonainen viikko — varmaankin kuolisin, tiedän, että niin kävisi."
Katy parka! Hänestä, kuten melkein kaikista nuorista, näytti, ettei maailmassa ole mikään helpompaa kuin kuolema sillä hetkellä, kun asiat ovat hullusti!
Keskustelu isän kanssa teki Katyn silmissä Helena-serkusta kaksin verroin mielenkiintoisen henkilön. Asua samassa talossa surullisen ja viehkeän rakkaustarinan sankarittaren kanssa — olihan se aivankuin "kirjoista" saa lukea.
Iltapäivällä leikkiminen keskeytettiin usein, sillä aina muutaman minuutin kuluttua täytyi jonkun juosta katsomaan, eikö kello jo ollut neljä. Lyönnilleen neljä kaikki kuusi lasta ryntäsi alakertaan.
"Kai me kerromme satuja tällä kertaa", sanoi Helena-serkku.
Niin he tekivätkin. Helena-serkun sadut olivat kaikista parhaimmat. Eräässä kerrottiin ryöväreistä; silloin miellyttävä kylmyys karmi kaikkien muitten selkää, paitsi Filipin. Hän oli siihen määrin innostunut, että hän oli melkein sotaisella tuulella.
"Minä en pelkää ryöväreitä", selitti hän kävellen edes takaisin. "Kun he tulevat, halkaisen heidät kahtia miekallani, jonka isä antoi minulle. Kerran he tulivat. Ja minä leikkasin heidät kahtia — heitä oli kolme, viisi, yksitoista. Saattepa nähdä!"
Mutta samana iltana, kun pienet lapset olivat menneet levolle, ja Katy ja Clover istuivat sinikamarissa, kuului valittavaa ulisemista lastenkamarista. Clover juoksi katsomaan, mikä oli hätänä. Ja siellä istui Filip vuoteessaan huutaen apua.
"Sängyn alla on rosvoja" nyyhkytti hän, "hirveän monta rosvoa."
"Eihän toki, Filip!" sanoi Clover kurkistaen sängyn reunustimen alle rauhoittaen häntä, "eihän siellä ole ketään."