"Jotenkin kuin minä, muttei niin paljon sinun kaltaisesi, sillä tiedäthän, että toivomme sinun paranevan jonakin päivänä. Tyttö ei paljon välittänyt siitä, mitä hänelle ensiksi puhuttiin, sillä hän oli niin sairas, että hän luuli varmasti kuolevansa. Mutta kun hän tuli paremmaksi ja alkoi ajatella pitkää elämäänsä, joka hänen oli elettävä, oli se hänestä pahempi kuin konsanaan tuskat. Hän oli niin onneton, ettei hän välittänyt, mitä ympäristöllä tapahtui eikä miltä ympäristö näytti. Hänellä ei ollut Izzie-tätiä, joka olisi huolehtinut asioista, joten hänen huoneensa oli hirmuisen näköinen. Se oli täynnä tomua, kaikki oli sekaisin, siellä oli likaisia lusikoita ja lääkepulloja. Hän piti laskuverhot alhaalla ja antoi tukkansa käydä vaikka kuinka sotkuiseksi. Se oli peräti surullista katsella.
"Tytöllä oli vanha rakas isä", jatkoi Helena-serkku, "joka tuli tavallisesti joka päivä hänen vuoteensa viereen istumaan. Eräänä aamuna hän sanoi tytölleen:
"'Tyttöseni, luulen että sinun on asuttava tässä huoneessa kauan aikaa. Siksi pyydän sinun tekemään minulle jotakin.'
"'Mitä se on?' kysyi tyttö ihmetellen kuullessaan, että oli jotakin, jota hänkin saattaisi tehdä toisille.
"'Toivon että toimitat huoneesta kaikki nuo lääkepullot ja teet huoneesi hauskaksi ja sieväksi, jotta minä voisin tulla tänne istumaan. Näet, minä aion viettää suuren osan ajastani täällä! Mutta minä en pidä tomusta enkä pimeästä. Minä haluan nähdä pöydällä kukkia ja aurinkoa ikkunoista. Tahdotko tehdä sen minun mielikseni?'
"'Kyllä', sanoi tyttö, mutta hän huokasi, ja luulen että se hänestä tuntui hyvin vaivalloiselta.
"'Sitten vielä toinen asia', jatkoi hänen isänsä. 'Tahdon että sinäkin olisit hauskan näköinen. Eikö aamupukuja ja vaippoja saata yhtä hyvin koristella ja tehdä sieviksi kuin muitakin pukuja? Sairas nainen, joka on epäsiisti, on epämiellyttävä olento. Ole hyvä, tee minulle mieliksi, lähetä hakemaan jotakin kaunista ja anna minun nähdä sinut somana. En tahtoisi että Helenani muuttuisi miksikään homsuksi'."
"Helena!" huudahti Katy silmät selällään. "Sinäkö se olit?"
"Olin", sanoi hänen serkkunsa hymyillen. "Minä se olin, vaikken tahtonut paljastaa nimeäni niin pian. Kun isäni oli mennyt pois, lähetin hakemaan peiliä. Katy, millainen näky! Tukkani oli kuin ilmeinen hiirenpesä, ja olin rypistellyt otsaani niin, että siinä risteili ryppyjä joka taholle, ja se näytti vanhan ihmisen otsalta."
Katy katseli Helena-serkun sileätä otsaa ja kiiltävää tukkaa.