"Kyllä, Izzie-täti on esine. Ja hänellä on myöskin hyvä, miellyttävä kosketin, jos vain koetat löytää sen. Ja lapset ovat tavallaan myös esineitä. Heillä kaikilla on erilaiset koskettimensa. Tiedäthän etteivät kaikki ihmiset ole luodut samanlaisiksi, niinkuin punertavat kukkaruukut. Meidän täytyy tunnustella ja miettiä, ennenkuin pääsemme selville toisista ihmisistä ja miten meidän on heitä kohdeltava. On hyvin mielenkiintoista neuvoa sinua koettamaan sitä. Ja koettaessasi olet oppiva kaikellaisia asioita, jotka auttavat sinua olemaan toisten apuna."
"Jospa minä vain osaisin!" huokasi Katy. "Helena-serkku, opetetaanko siinä koulussa muutakin?"
"Kyllä, siellä annetaan toivorikkaan mielen läksyjä. Sillä luokalla on hyvin paljon opettajia. Aurinko on yksi niistä. Se istuu ikkunan ulkopuolella koko päivän odottaen tilaisuutta, milloin pääsisi pujahtamaan oppilaansa luo. Se onkin paras opettaja. Sinun sijassasi en sulkisi sitä ulkopuolelle.
"Joka aamu herättyäni sanoisin itselleni: 'Minusta tulee terve, niin isä arvelee. Ehkäpä se tapahtuu huomenna. Joten, jos tämä olisi sairauteni viimeinen päivä, tahdon viettää sen kauniisti ja tehdä sairastamishuoneeni niin miellyttäväksi, että kaikki mielellään muistelevat sitä.'
"Sitten on vieläkin eräs läksy — puhtauden läksy. Tiedäthän, että kouluhuoneet ovat pidettävät järjestyksessä. Sairaan ihmisen tulee olla yhtä raitis ja soma kuin ruusu."
"Mutta siitä on niin paljon puuhaa", sanoi Katy puolustellen. "En usko että sinulla on vähintäkään aavistusta siitä, kuinka vaivalloista on aina olla puhtaana ja kunnossa. Helena-serkku, sinä et koskaan ole ollut huolimaton, kuten minä, sinä olet syntynyt siistiksi."
"Vai olen minä!" sanoi serkku. "No niin, Katy, älkäämme väitelkö siitä, mutta jos tahdot, kerron sinulle kertomuksen eräästä tytöstä, johon kerran tutustuin ja joka ei ollut syntynyt siistiksi."
"Oi kerro!" huudahti Katy hurmautuneena. Helena-serkku oli vaikuttanut häneen hyvää. Hän näytti jo iloisemmalta ja vähemmän välinpitämättömältä kuin moneen päivään.
"Tyttö oli aivan nuori", jatkoi Helena-serkku, "hän oli vankka ja toimelias, hän piti juoksemisesta, kiipeämisestä, ratsastamisesta sekä kaikellaisista iloisista toimista. Eräänä päivänä tapahtui jotakin — onnettomuus — ja hänelle sanottiin, että hänen oli loput elämästään maattava selällään ja kärsittävä tuskia, ja ettei hän enää koskaan saisi kävellä eikä tehdä mitään sellaista, mikä enin häntä huvittaisi."
"Aivankuin sinä ja minä!" kuiskasi Katy puristellen Helena-serkun kättä.