"Ma kerran olin paha mies,
Tein sulle tuskan hetken,
Kun kenkiäsi himoiten
Tein vuotees' alle retken.
Sä huusit silloin: 'Ken se on?'
Mä säikähdyin niin jotta — —
Ja tainnoksissa hiivin pois,
Vaan palan ehdin ottaa.
Sen palan pureskeltuna
Nyt lähetän mä sulle
Ja pyydän, ettes kantaisi
Sä enää vihaa mulle.
'Rosvo'".
"Kuunnelkaahan minun runoani", sanoi Cecy, joka koko ajan oli ollut olevinaan yhtä hämmästynyt kuin toisetkin ja käyttäytyi nyt aivankuin hän ei olisi saattanut odottaa, kunnes Filipin säkeet olivat lopetetut.
Sitten hän luki ääneen:
"Cecylle.
Jos oisin ma lintunen
Ja sinäkin lintunen,
Niin mitähän tekisimme?
Kas, sin' oisit pien' ja min oisin suur',
Me istuttais oksalla rinnakkain juur'
Ja suuta me suihkaisimme.
Niin — sitä me tekisimme!
Jos oisin ma kalanen,
Ja sinäkin kalanen,
Niin mitähän tekisimme?
Me aaltojen keskellä pelmuttais
Ja valaiden ympäri vellottais
Ja osterit poimisimme.
Niin — sitä me tekisimme!
Jos oisin ma mehiläs
Ja sinäkin mehiläs,
Niin mitähän tekisimme?
Me metsien helmahan mentäisiin,
Vain mettä ja kastetta syötäisiin
Ja toistamme lempisimme.
Niin — sitä me tekisimme!