"En oikein tiedä. Hänellä on kuumetta ja kova tuska päässä. Olen sanonut, että hänen olisi parasta olla pitkällään eikä nousta tänä iltana. Vanha Mary tulee sinut riisumaan. Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan, lapseni?"
"E-ei!" sanoi Katy epäröivästi. Mutta hänellä oli sitä vastaan. Izzie-täti oli tottunut hänen tapoihinsa. Ei kukaan soveltunut hänelle niin hyvin.
"Tuntuu niin oudolta selittää, miten kaikki pienet asiat ovat tehtävät", huomautti hän Cloverille melkein tyytymättömästi.
Vieläkin oudommalta tuntui, kun seuraava päivä valkeni ja moni seuraava senkin jälkeen, eikä Izzie-täti vieläkään tullut hänen luokseen. Poistuessaan onni kirkastuu meille. Ensi kerran Katy huomasi nyt, kuinka paljon hän oli oppinut luottamaan tätiinsä. Hän kaipasi häntä hirveästi.
"Milloinka Izzie-täti paranee?" kysyi hän isältään, "minä kaipaan häntä niin kovin."
"Me kaikki kaipaamme häntä", sanoi tohtori Carr, joka näytti levottomalta ja alakuloiselta.
"Onko hän hyvin sairas?" kysyi Katy hämmästyneenä isänsä kasvojen ilmeestä.
"Pelkään että niin on laita", vastasi hän. "Aion hankkia varsinaisen sairaanhoitajan hänelle."
Izzie-tädin tauti todettiin lavantaudiksi. Lääkärit määräsivät, että kodissa tuli vallita hiljaisuuden, joten Hanna, Dorry ja Filip lähetettiin rouva Hallin luo. Elsien ja Cloverin olisi myöskin ollut mentävä, mutta he pyysivät niin hartaasti ja lupasivat käyttäytyä hyvin, niin että isä lopulta antoi heille luvan jäädä kotiin. Pienet tyttökullat hiipivät huoneissa varpaillaan niin hiljaa kuin hiiret, kuiskuttelivat toisilleen ja palvelivat Katyä, joka olisi tuntenut olevansa sangen yksin ilman heitä, sillä kaikki muut ajattelivat vain Izzie-tätiä.
Se oli sekavaa ja surullista aikaa. Nuo kolme siskoa eivät juuri tienneet paljoakaan sairaudesta, mutta isän synkät kasvot ja hiljaiseksi komennettu koti painoivat heidän mieliään, ja he kaipasivat kovin toisia lapsia.