Navalta navalle II

by Sven Anders Hedin

4. Ikuinen kaupunki.

Minut oli kutsuttu Roomaan pitämään esitelmää Tibetistä maantieteellisessä seurassa. Kokoonnuttiin Collegio Romanoon, ikivanhaan kivirakennukseen erään pikku torin laitaan. Odotettiin kuningasta; hän tuli, ja esitelmä alkoi. Seitsemän vuotta sitten olin puhunut samassa salissa. Silloinkin oli kuningas saapuvilla. Siihen aikaan herättivät anarkistit rauhattomuutta. Paria vuotta aikaisemmin oli muuan konna murhannut Umberto-kuninkaan. Kerrottiin poliisivoiman pitäneen Collegio Romanoa pari päivää miehitettynä ja tarkoin tutkineen kellarikerran. Silloin, v. 1903, oli kuninkaan vaunuja saattanut neljä mustapukuista polkupyöräilijää. He näyttivät korpeilta, näköjään rauhallisina ja välinpitämättöminä pysyen, mutta itse asiassa he tähyilivät valppaasti joka taholle, ollakseen heti käsillä, jos jotakin tihutyötä yritettiin. Jos Collegio Romano olisi räjähtänyt ilmaan, en olisi palannut puhumaan Tibetistä. Mutta kaikki kävi hyvin toisellakin käynnilläni. Kuningas ajoi automobilissa, jota hän itse ohjasi, eikä hänen saattueenaan ollut mitään mustia korppeja. Molemmilla kerroilla osotti hän järkähtämätöntä tyyneyttä.

Italian kuninkaalla on 35 miljoonaa alamaista. Roomassa asuu toinenkin mahtava valtias, mutta hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta; hänen valtaistuimensa on Pyhän Pietarin istuin, hänen voimansa tunnuksina ovat kolminkertainen tiaara ja ristiin lasketut avaimet, joilla voidaan avata ja sulkea taivaanvaltakunnan portit. Hänellä on 270 miljoonaa alamaista, roomankatolilaiset. Valtiollisista syistä on hän olevinaan vankina Vatikanissa, korkeiden palatsien rykelmässä, jossa on kymmenkuntatuhatta salia ja muuta huonetta. Siellä on myöskin museoita, kirjastoja ja käsikirjotuskokoelmia, äärettömän laajoja ja kallisarvoisia. Vatikanin veistokuvamuseo on maailman rikkain. Sikstiniläisessä kappelissa, 450 vuotta vanhassa rukoussalissa, on Michelangelo koristanut laen jättiläismaalauksilla, jotka esittävät maailman ja ihmisen luomista, syntiinlankeemusta ja vedenpaisumusta; takaseinälle on hän maalannut valtaisen kohtauksen viimeisestä tuomiosta. Palatsien länsipuolella leviävät paavin puutarhat ja puistot, ja niistä etelään kohoaa Pyhän Pietarin kirkko, kristikunnan suurin temppeli. Koko alue on omana pikku kaupunkinaan. Mutta tämä kaupunki on maapallon parhaita, taiteen ja opin kunniasija ja ennen kaikkea suuren uskontokunnan polttopiste. Sillä täältä sinkauttaa paavi pannakirjansa kerettiläisiä ja syntisiä vastaan, ja täältä käsin kaitsee hän lampaitaan, katolilaisia. Mutta vapautensa hän on menettänyt. Kun Leo XIII kuoli, kokoontuivat tavallisuuden mukaan kardinaalit uuteen paavinvaaliin. Heidän joukossaan oli myöskin Venetsian iällinen kardinaalipatriarkka. Lähtiessään Venetsiasta, matkustaakseen Bolognan ja Firenzen kautta Roomaan, osti hän edestakaisen matkalipun. Mutta hänet itse valittiin paaviksi, eikä hän enää milloinkaan näe Venetsiaa tai sitä lähistön maataloa, missä hän leikki lapsena.

Hänen luokseen olen menossa eräänä helmikuun päivänä 1910. Muuan italialainen ystävä on mukanani. Me ajamme Rooman tiheimmin rakennetun osan läpi. Ovatpa nekin katuja! Soukkia ja mutkaisia. Alituiseen käännytään kulmista, jyrytetään pienten kolmikulmioiden poikki ja pujahdetaan kujiin, joissa on täpärä pääsy vastaantulijan ohi. Eikä kuitenkaan ole maailmassa bulevardeja ja teitä niin kauniita kuin Rooman kadut. Sillä näitä reunustavat vanhat harmaat palatsit, jotka ovat rakennetut pikemmin vuosituhansia kuin -satoja takaperin ja joita mitä viehättävimmät ikkunapuitteet, harjakoristeet ja pilarikäytävät somistavat. Jokaisen kadunkulman takana kohtaa katsetta uusi yllätys, mursuista ja jumalolennoista sommiteltu suihkulähde, keskiaikainen kaivo, keisariajalta polveutuva sammaltunut raunio tai kirkko, jonka tornista kellonlyönnit ovat vuosisatoja kajahdelleet yli Rooman.

Ja miten kirjavaa, aaltoilevaa elämää näkeekään näillä kaduilla! Miehiä ja naisia on tullut kampanjalta Rooman ulkopuolelta, laittautuneina kansallispukuihin, joissa likaisen valkoinen ja punainen ovat pääväreinä, miehillä musta lerppahattu päässä, naisilla valkoinen päähine hiusten verhona. He ovat tummaihoisia, mutta nuorison poskilla kuultavat kuitenkin ruusut pronssituksen alta. Patriisit, roomalainen hienosto, jotka mukavasti nojailevat hienoissa vaunuissa, ovat paljoa vaaleaverisempiä; useinkin ovat naiset niin kalpeita kuin olisivat vastikään päässeet luostarista tai joutuneet valmiiksi paareja varten.

Ja mikä kohu kaikuukaan kaikkialla näillä kaduilla! Tuossa tulee talonpoika ajaen aasiansa, joka on lyyhistyä meloneilla ja viinirypäleillä täytettyjen vasujen alle. Täällä kiskoo puolikasvuinen poika kärryillä aprikooseja, appelsiineja ja pähkinöitä. Eräässä kadunkulmassa seisoo kolme uudenaikaista rosvoa säkkipillejään vinguttaen; toisessa laulaa muuan nuorukainen mandoliinin säestyksellä laulua niin mukaansatempaavaa ja reipasta, että tekee mieli tanssia — paavinkin luokse matkatessaan. Vaunujen perässä juoksee kerjääviä nulikoita, ja risaisia pienokaisia sylissään pitelevät köyhät äidit rukoilevat yhtä ainoata pikku lanttia — antakaa vain pikku lantti, herra, ja Jumala siunaa teitä! Roomassa on paljon ihmisiä, jotka elävät kädestä suuhun. Mutta kaikki ovat he iloisia, kaikki kauniita. He pitävät laulusta ja soitannosta, ja heidän laulelonsa kuuluvat hyvin herttaisilta ja kaihoisilta. Näkee kyllä, että monilla noista miehistä tulee puukko pikaisesti käteen ja että nuoriso katselee elämää keskeytymättömän karnevaalin kannalta. Mutta heihin mieltyy, kyllikseen ei saa silmäillyksi heidän sinisenmustia suortuviaan, sysimustia silmiään ja hauskoja pukujaan. Ihminen voi viettää ikänsä kaiken Roomassa ja kuitenkin joka päivä havaita jotakin uutta ja kaunista ihmisten ja palatsien joukossa. Ja kaiken yli kaareutuu Italian taivas, sininen ja sees.

Mutta nyt olemme saapuneet San Angelon sillalle, joka vie samean Tiberin yli. Edessämme nousee San Angelo-linnan valtainen liereä torni, jonka keisari Hadrianus kahdeksantoista vuosisataa takaperin rakennutti hautapaikakseen. Me käännymme vasempaan ja pysähdymme Pyhän Pietarin torille, joka on maailman suuremmoisimpia ympäröivien rakennusten, kaareilevien pylväskäytävien, Pietarinkirkon ja Vatikaanin johdosta. Torin kahden ainiaan kumpuavan suihkukaivon välissä on seissyt jo kolmesataa vuotta obeliski, jonka keisari Kaligula tuotti Egyptistä Rooman kaunistukseksi. Se on nähnyt ihmeellisiä tapauksia jo kauvan ennen Mooseksen syntymää. Sen juurella ovat Israelin lapset veisanneet kotimaansa virsiä vankeutensa aikana. Se oli myös Neron sirkuksen koristuksena ja näki tuhansien kristittyjen marttyrien kuoleman gallialaisten koirien ja afrikalaisten jalopeurain keskellä. Ja vielä kohoaa se 25 metrin korkuisena eheänä paatena, ajan ja ihmisten taisteluiden siihen koskematta.

Torin pohjoispuolella on Vatikanin portti. Siellä pitää sveitsiläiskaarti vartiota punaisiin ja keltaisiin, vanhanaikaisiin univormuihin puettuna. Minut viedään monien uhkeiden huoneiden läpi, joiden seinät on verhottu punaisella silkillä. Perimäisessä odottavat monet pyhiinvaeltajat, munkit ja kirkkoruhtinaat pääsyä hänen pyhyytensä puheille. Sinipunaiseen kauhtanaan pukeutunut ylhäinen pappi menee ilmottamaan minut, ja avatusta ovesta näen, että hän polvistuu puhutellessaan paavia. Sitten on minun vuoroni. Tilavan, punaisen huoneen toisella lyhyellä seinävierellä istuu Pius X kirjotuspöydän ääressä. Hän nousee ja ojentaa minulle pehmeän, mutta kuitenkin voimakkaan kätensä. Me istuudumme nojatuoleihin; paavi nojaa kyynäspäänsä varassa kirjotuspöytään ja tukee päätänsä kädellään. Hän puhelee Tibetistä ja kysyy minulta, onko siinä maassa mitään mahdollisuutta kristittyyn lähetystyöhön. Minä vastaan, että Tibet on nyt suljettu kaikilta europalaisilta, mutta että italialaisia munkkeja oli entiseen aikaan toiminut siellä lähetyssaarnaajina, ja kun niiden joukossa mainitsen Pordenonessa syntyneen Odoricon, joka 1300-luvulla matkusteli Tibetissä, ilmaisee paavi mielenkiintoaan; hän tuntee hyvin Odoricon, ja Pordenonen kylä ei ole kaukanakaan hänen syntymäseudultaan.

Pius X:n olemus ilmaisee mitä suurinta nöyryyttä. Hän on lempeä ja hiljainen, sävyisä ja kohtelias, ja hänen äänessään on pehmeä ja ystävällinen sointu. Punaisessa huoneessa tuntui myös vaikuttavalta hänen valkoinen pukunsa. Hänellä oli yllään pitkä, tiheään napitettu kauhtana, jossa oli leveä vyö ja olkakauluri, valkoista kaikki, ja liidunvalkeita hiuksia verhosi valkoinen patalakki. Kaulassa riippui kultaketjuihin kiinnitetty risti.

Tultuamme taas ulos Pyhän Pietarin torille ei meillä ole montakaan askelta matkaa Pietarinkirkon isoille portaille. Me astumme komeaan eteissuojamaan ja menemme kirkkoon valtaisesta pronssiovesta, joita on viisi. Pitkälle ei kuitenkaan pääse etenemään, kun jo jää hämmästyneenä seisomaan. Kaikki mittasuhteet ovat niin ylettömän suuria. Milloin häipyy katse pilvenkorkuisiin, värikkäisiin kaariholveihin, milloin on ihailtava kolonneja ja niiden latvaksia, milloin mosaikkikuvia ja marmorisia muistomerkkejä. Katsoja käsittää, että hänen on palattava useita kertoja, voidakseen osapuillekaan sulattaa kaikkea tätä ihanuutta. Roomaa ei rakennettu päivässä, sanoo puheenparsi. Pietarinkirkko yksinään vaati 120 vuotta ja kaksikymmentä paavia. Italian etevimmät taiteilijat, niiden joukossa Rafael ja Michelangelo, panivat sielunsa parhaan tähän temppelirakennukseen, jossa apostoli Pietarin haudan sanotaan olevan. Kustannukset nousivat neljännesmiljaardiin ja suoritettiin anekaupalla. Paavit möivät syntien anteeksiantamusta helisevästä rahasta oikealle ja vasemmalle. Kun kirkon perustus laskettiin, tuli t:ri Martti Luther Roomaan. Hän näki tämän inhottavan sielukaupan, näki kirkon korkeimpien palvelijain myyskentelevän autuutta kuten rihkamasaksat tavaroitaan, ja hänestä sukeusi suuren uskonpuhdistuksen mies.