Jo ensimäisen pilarin kohdalla pääsyovelta oikealle pysähtyy pohjoismaalainen vieras hautapatsaan eteen, joka herättää hänessä sekavia tunteita. Marmorisen arkun ja jättiläismoisen pronssimitalin välistä lukee hän latinankielisen kirjotuksen: "Klemens XI valmistutti v. 1702 tämän Innocentius XII:n alottaman muistopatsaan Kristinalle, ruotsalaisten kuningattarelle, joka luopui valtakunnasta ja kääntyi pois kerettiläisyydestä oikean uskon hyväksi, hurskaasti omaksuen sen ja arvokkaasti noudattaen sitä valitsemassaan asunnossa Roomassa". Itse hauta sijaitsee kirkon keskilaivassa. Kristina oli elänyt neljäneljättä vuotta Roomassa ja asunut komeassa palatsissa määrättömän kallisarvoisten taideaarteiden, maalausten ja seinäverhojen keskellä. Monet niistä oli hän omavaltaisesti ottanut mukaansa Ruotsista. Roomassa ympäröitsivät häntä alituiseen tieteen, runouden ja taiteen etevimmät edustajat.
Toinenkin hautapatsas kiinnittää pohjoismaalaisen huomiota, ei aiheensa, vaan luojansa takia. Se on Pius VII:n muistomerkki, sen paavin, joka ensin kruunasi Napoleonin keisariksi ja sitte julisti hänet pannaan. Sen luoja on suuri tanskalainen kuvanveistäjä Thorvaldsen, joka monet vuodet asui Roomassa.
Vielä edempänä pysähdymme mielellämme apostoli Pietarin istuvan pronssipatsaan eteen. Uskovaisten suutelot ovat hivuttaneet ja silentäneet hänen oikean jalkansa. Korkealla holvissa hänen päänsä yläpuolella näkee jättiläismoisin kirjaimin latinaksi sanat: "Sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani, ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet".
Paavalilla on myös arvokas muistokirkko Roomassa, Pyhän Paavalin kirkko. Se sijaitsee muurin ulkopuolella. Matkalla sinne tapaamme pikku kappelin rakennettuna sille paikalle, missä tarinan mukaan Pietari ja Paavali jättivät hyvästi toisilleen, ennen kuin menivät kärsimään marttyyrikuolemansa. Julkipuolessa ovat luettavina heidän hyvästelysanansa. Paavali lausui: Rauha olkoon sinulla, sinä kirkon perustus ja Kristuksen karitsain paimen! Ja Pietari: Mene rauhassa, sinä evankeliumin julistaja hyville ihmisille, vanhurskaiden johdattaja pelastukseen! — Pyhän Paavalin kirkon messualttarin alla sanotaan Paavalin tomun lepäävän maan povessa. Kirkon sisällä huomaamme kaikkien paavien mosaikkimuotokuvat Pyhästä Pietarista Leo XIII:een asti.
Kaikissa näissä Rooman kirkoissa on uskomaton paljous pyhäinjäännöksiä elikkä alkuperäisiksi väitettyjä muistoja Vapahtajan, apostolien ja pyhimysten ajoilta. On kappaleita ristinpuusta, piikkejä orjantappurakruunusta ja jumalanäidin silmistä vuotaneita kyyneleitä; on luunsiruja ja pääkalloja, pyhimysten käyttämiä esineitä ja vaatekappaleita, onpa sekin hikiliina, jolla Vapahtaja kuivasi otsaansa matkalla Golgatalle! Entäs kaikkia noita pyhimystenkuvia ja niihin liittyviä ihmeitä! Täällä on jumalanäiti, jonka joku uskottava henkilö on nähnyt liikuttavan päätänsä tai räväyttävän silmiänsä; tuolla toinen, joka kerran puhui ääneen eräälle uskovaiselle. Ja monet ovat ne kuvat, jotka vapauttavat taudeista ja ruumiinvioista. Usein ei tiedä, mitä kummastella enemmän: paimenten rohkeuttako vai lampaiden herkkäuskoisuutta.
Rooma on tyhjentymätön. Rooma kasvaa vaeltajan jalkain alla. Muutamissa päivissä näkee hän toivottomaksi saada pikaista yleissilmäystä tästä ihanasta kaupungista. 2.600 vuoden kuluessa on Rooma kasvanut ylöspäin. Jokainen uusi ajanjakso on rakentanut edellisen raunioille. Kaupunki on kerrostunut kuin maankamaran muodostukset. Mitä on syvimpänä kätkössä, sitä tuskin aavistetaankaan; siellä on kuningasajan Rooma. Lähinnä seuraa tasavallan pääkaupunki ja sitte keisarikauden Rooma, maailmankaupunki, jonka palatinilaispalatsista Caesarien valtikka ulottui yli koko silloin tunnetun maapallon: usvaisesta Britanniasta ja Germanian pimeistä metsistä Afrikan hehkuviin erämaihin, Hispanian vuorista Galileaan ja Juudan maahan. Tältä suuruuden ajalta on vielä monia juhlallisia jäännöksiä tallella nykyajan katujen ja rakennusten keskessä. Vandaalit, gootit ja muut raakalaiset ovat raastaneet Roomaa, tunnottomat valtiaat ovat tärvelleet kaupunkia, häivyttääkseen edeltäjiensä muistoa ja ylentääkseen itseänsä. Mutta jos Roomaa ei rakennettu päivässä, ei ole myöskään kaksituhatta vuotta riittänyt hävittämään sen ihanuutta.
Sitte tulee uusia kerrostumia: kristitty aika, keskiaika ja uusi aika lukemattomine kirkkoineen, luostareineen, museoineen ja mahtavine, vakavine palatseineen. Kristillisyys on siinä rakentanut pakanuuden raunioille. Muinaisuus ja nykyaika ovat kietoutuneet toisiinsa. Tuolla ylhäällä Kapitoliumin kunnaalla ratsastaa pronssiin valettuna keisari Markus Aurelius. Kun katsoo taakseen, näkee Tiberin toisen rannan kunnailla toisen ratsastajan, nuoren Italian urhoollisen vapaudensankarin, Garibaldin, silmäilemässä ikuista kaupunkia. Ajaessaan uusiin rakennuksiin sijoitettujen uhkeiden myymäläin reunustamaa katua pitkin joutuu parin minuutin kuluttua Forum Romanumille, roomalaiselle turulle, maailmanvallan sydämeen, markkinain, kansankokousten ja oikeudenistuntojen paikalle, missä nyt ainoastaan jotkut kolonnit ja rauniot ovat muistoina kaikesta komeudesta, mitä Julius Caesar ja Augustus siihen tuhlasivat.
Toisena hetkenä pistäytyy etsivänä pyhiinvaeltajana ihanaan Pyhän Pietarin kirkkoon, toisena astuu Tituksen voittokaaren alitse, joka pystytettiin Jerusalemin hävityksen muistoksi v. 70 jälkeen Kristuksen syntymän.
Siten saa Roomassa kierrellä voittokolonnien ja kunniakaarien keskellä, temppeleistä teattereihin, ja tulee unohtaneeksi, että siitä on pian kaksituhatta vuotta kulunut, kun soturien, pappien ja näyttelijäin äänet kaikuivat holveissa. Kun nousen ylös portaita Kapitoliumille, saan elävän muistutuksen Rooman perustamisesta. Rautaristikolla suljetussa luolassa juoksentelee naarassusi edes takaisin, turhaan hakien pääsyaukkoa, palatakseen kampanjan vapauteen. Kunnaan laella näen pronssisen naarassuden imettämässä kahta pientä poikaa, Romulusta ja Remusta. Tarina kertoo, että pienokaiset oli hyljätty Tiberiin, mutta saivat naarassuden pelastajakseen. Romuluksesta tuli muka sitte Rooman ensimäinen kuningas; seitsemälle kunnaalle kerrotaan hänen perustaneen kaupungin puolenkahdeksatta vuosisataa ennen meidän ajanlaskumme alkua.
Kolosseum on Rooman isoin ja kaunein muinaisjäännös. Keisarit Vespasianus ja Titus rakennuttivat tämän teatterin, joka saatiin valmiiksi v. 80 j.Kr.s. Ulkomuuri on lähes viisikymmentä metriä korkea. Penkkirivit, joilla oli tilaa 85.000 katsojalle, olivat järjestetyt neljään osastoon, joista uloimmat ja ylimmät olivat tarkotettuja vapautetuille ja orjille sekä naisille. Pääsyliput olivat norsunluuta ja ilmaisivat eri sijat niin tarkoin, että jokainen kykeni mitä helpoimmin löytämään tien valtaisten holvien, kolonnirivien ja porraskäytävien keskellä. Penkit olivat marmorilla päällystettyjä, ja monet marmoripatsaat koristivat teatterin ylämuureja. Näytelmät esitettiin tavallisesti päivällä, ja auringon paahteen heikentämiseksi pingotettiin suunnattomia silkkipurjeita arenan ja katsomon yli. Täynnä ollessaan esitti teatteri huikaisevan loistavan näyn. Parhailla sijoilla istuivat senaattorit, yllään purppurapäärmeiset toogat, eri temppelien papisto, mustahuntuiset vestaaliset neitsyet, kultakoristeellisissa varustuksissaan sotapäälliköt. Siellä istui roomalaisia porvareita, joiden toogat olivat valkoisia tai kirjavia, — paljain päin, parrattomina ja tukka lyhyeksi leikattuna innokkaasti keskustellen kielellä, joka on yhtä sointuvaa kuin ranska ja italiankieli. Kaikki Roomassa oleskelevat muukalaiset olivat siellä, — lähettiläitä kaikista maapallon tunnetuista maista, kauppiaita ja matkustavaisia Germaniasta ja Galliasta, Syyriasta, Egyptistä ja Ateenasta.