* * * * *
Kaukana pohjoisessa uurastetaan herkeämättä. Kaikkiin aselajeihin kuuluvia isoja sotaväenosastoja lähetetään etelään Gordonin pelastukseksi. Elokuussa oli Englannin hallitus vihdoinkin päättänyt toimittaa liikkeelle apuretkikunnan. Ei ollut enää kysymys linnotusmiehistöistä, vaan ainoastaan Gordonista. Koko maailma ajatteli häntä, ja jännitys kasvoi kuukausi kuukaudelta. Puoleen vuoteen ei hänestä oltu kuultu mitään, ja nyt, kun oli apua toimitettava, joudutettiin kaikkea niin paljon kuin mahdollista, jotta ehdittäisiin perille ajoissa. Hänen henkensä oli pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Jokiveneitä rakennettiin sadoittain, joukkoja asetettiin liikekannalle, mitä parhaat englantilaiset upseerit ottivat päällikkyyden, ja jo syyskuun puolivälissä oli ensimäinen jalkaväen pataljoona Dongolassa Niilin ison S:n pohjoisessa puoliskossa. Mutta vasta silloin oli höyrylaivoja juuri saapunut Aleksandriaan, lähteäksensä ylös Niiliä ja ponnistautuaksensa selville aikaa haaskaavista putouksista, ja se erämaajoukko> jonka piti tehdä viimeinen ryntäys Kartumin taipaleella, ei ollut vielä lähtenyt Englannista. Tarvittiin aikaa, ennen kuin kaikki oli valmista.
Syyskuun 21. p:nä sai Gordon muutamalta neuvokkaalta sanansaattajalta kuulla, että apuretkikunta oli matkalla, ja kymmentä päivää myöhemmin lähetti hän kaikki höyryaluksensa kappaleen matkaa pohjoiseen kohtaamaan sitä ja jouduttamaan sotaväen lähettämistä. Mutta täten menetti hän myöskin puolet omasta vastustusvoimastaan.
Lokakuun 21. p:nä tuli maadi itse leiriinsä Kartumin edustalle, ja seuraavana päivänä lähetti hän Gordonille selviä todisteita siitä, että Stewartin höyryvene oli tehnyt haaksirikon ja että sen koko väestö oli surmattu. Hän liitti mukaan luettelon kaikista haltuunsa joutuneista päiväkirjoista ja muistiinpanoista. Niistä oli maadi saanut tietää melkein päivälleen, kuinka kauvan Kartum kykeni kestämään, kuinka suuri oli linnotusväki, miten puolustus oli järjestetty, missä patterit olivat ja kuinka pitkälle riitti ampumavaroja. Tämä oli yksinäiselle soturille hirveä isku, mutta se ei lannistanut hänen miehuuttaan. Stewartin ja muiden kuolema suretti häntä sanomattomasti, ja hän katsoi itse olevansa siihen syypää. Mutta hän lähetti maadille ehdotonta horjumattomuutta ilmaisevan vastauksen.
Apuretkikunnassa oli muuan majuri nimeltä Kitchener. Hänen nimensä on sittemmin tullut tunnetuksi koko maailmassa. Hän oli yrittänyt valepuvussa lähestyä Kartumia, saadakseen tietoja Gordonista, ja hänen onnistui lähettää Gordonille kirjeellinen tieto, että apuväki oli lähdössä Dongolasta marraskuun 1. p:nä. Kirjeen saapuessa oli tämä joukko ollut liikkeellä kaksi päivää. Mutta Dongolan ja Kartumin väliä oli linnuntietä 45 penikulmaa.
Alituiseen lähtee uusia karkulaisia Kartumista, yhä useammin sattuu petoksia. Gordon on pelkkien vaarojen ympäröimä, mutta hän koettaa väsymättömänä pitää kutistuvaa uskolliseksi jäänyttä joukkoansa koossa. Omdurman, varustus Valkoisen Niilin läntisellä rannalla vastapäätä Kartumia, joutuu eroon kaupungista, joka on nyt saarrettu pohjoisenkin puolelta. Marraskuun 22. p:ään mennessä on Gordon menettänyt kaikkiaan kaksituhatta sotamiestä. Joulukuun 10. p:nä on ruokavaroja vielä viideksitoista päiväksi. Joulukuun 14. p:nä sai Gordon viimeisen mahdollisuuden tietojen lähettämiseen Kartumista, ja päiväkirja, joka joutuu sanansaattajan matkaan, päättyy senvuoksi tähän päivään ja seuraavin sanoin: "Olen tehnyt parhaani maamme kunniaksi; hyvästi". Kirjeillä jättää hän jäähyväiset ystävilleen. Sisarelleen kirjottaa hän; "Olen täysin onnellinen, Jumalan kiitos, ja velvollisuuteni olen tehnyt".
Päiväkirjan tultua lähetetyksi pois verhoutuvat Kartumin viimeiset viikot läpitunkemattomaan yöhön, niinkuin aallot joka taholta rientävät täyttämään uppoavan laivan aukaiseman kurimuksen. Karkulaisilta on kuitenkin saatu tietoon yhtä ja toista. Niinä 43 päivänä, jotka kaupunki piti puoliansa joulukuun 14. p:n jälkeen, lähetettiin 15,000 asukasta maadin leiriin pelastumaan kuolemasta. Sentähden riitti ruokavaroja kauvemmin kuin oli laskettu; ainoastaan neljätoistatuhatta porvaria ja sotamiestä oli jäljellä. Heidän annoksiansa supistettiin, avun täytyi jo olla lähellä. Omdurman kukistui, ja maadin joukot tunkeutuivat kaikilta suunnilta uuvuttamaan jo uupuneita. Egyptiläiset upseerit puolsivat antautumista, mutta siihen ei Gordon millään ehdolla suostunut. Hän oli tehnyt tilinsä maailman kanssa ja päättänyt taistella viimeiseen asti. Ruokavarojen loputtua syötiin rottia ja hiiriä, nahanpalasia ja palmupuiden kuituja. Valkoinen pasha seisoi aina etumaisena tulessa pää pystyssä rohkaisten väkeänsä sankarilliseen puolustukseen.
Sillaikaa ponnisteli avustusjoukko etelää kohti ja pääsi tammikuun 20. p:nä 1885 Metemmaan ainoastaan 16 penikulman päähän Kartumista. Silloin tapasi se Gordonin alukset, jotka olivat turhaan odotelleet neljä kuukautta. Neljä päivää jälkeenpäin läksi aluksista kaksi Kartumia kohti. Neljää päivää ei olisi saanut hukata, kun jokainen tunti saattoi ratkaista Gordonin kohtalon! Puolitiehen tultuaan täytyi apulaivojen suoriutua kuudennesta putouksesta, ja siinä menetettiin jälleen pari päivää. Vasta 28. p:nä oli auttajilla kosket takanaan, ja puolipäivän aurinko paistoi helottaen, kun englantilainen sotaväenosasto näki Kartumin suoraan edessään Valkoisen ja Sinisen Niilin välisellä niemekkeellä. Kaikki kaukoputket suunnattiin korkeata palatsia kohti; suunnattoman jännityksen valtaamina ei rohjettu puhua, tuskin hengittääkään. Tuollahan kohoaa jo Gordonin palatsi — ja lippua ei liehukaan sen yllä! Alukset pitkittivät kuitenkin matkaansa. Mitkään ilohuudot eivät tervehdi niiden miehistöjä kaivattuina vapauttajina. Heidän ehtiessään ampumavälille alottavat dervishit kiivaan kivääritulen, hurjia voitonriemuisia laumoja parveilee rantaan, Kartum on maadin hallussa, apu on tullut 48 tuntia myöhästyneenä.
Kahta vuorokautta aikaisemmin olivat dervishit keräytyneet viimeiseen rynnäkköön, raivoissaan uppiniskaisesta vastarinnasta, alituisista häviöistään ja Kartumin ehtymättömästä kuulasateesta. Hyökkäys tehtiin yön pimeimpänä hetkenä, sitte kun kuu oli laskenut. Puolustajat olivat valmistautumattomia, voipuneita ja nälän kärsimyksistä tylsistyneitä. He eivät tehneet vastustusta, kun dervishit säntäsivät kaupunkiin ja täyttivät kaikki kadut ja kujat hurjilla ulvahduksillaan. Silloin Gordon kokosi kaksikymmentä viimeistä uskollista soturiansa ja palvelijaansa ja kiirehti aseistettuna ulos palatsista. Idässä sarasti aamu, ja Sinisen Niilin rannalla kuvastui pensaitten ja näreitten reunajuova yhä selvemmin. Pikku parvi suuntasi kulkunsa erään aukion poikki itävaltalaisen lähetysaseman kirkkoon, joka oli jo ennakolta määrätty viimeiseen puolustukseen. Taipaleella kohtasi se joukon dervishejä ja kaatui viimeistä miestä myöten, etumaisten mukana Gordon.
8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa.