Määrättömän kaunis on tämä kaupunki! tulee ajatelleeksi, kun Lapinmaan-junan kiidättämänä etenee pohjoiseen päin Tukholmasta ja näkee punaiset ja harmajat talot, mustat levykatot ja korkeat, suipot kirkontornit ilta-auringon hohteessa. Rakennusryhmien vielä häämöttäessä keskikesän rehevästä vehmaudesta kysyy katselija itseltään, miltä taholta Tukholma kuvastuu kauneimpana. — Se on yhtä viehättävä joka suunnalta! Kaupunki, joka levittäytyy saarten ja nienten yli laajojen ulappain keskellä, syleillen pohjoisessa kunnaita ja kavuten etelässä jyrkänteille, — kaupunki, joka katselee kuvaistansa Mälaren-järven kalvosta ja kurkistelee Itämeren sadoille suolahyrskeen suutelemille luodoille, kevättulvien kohistessa sen siltojen alitse, ei voi olla viehätystä vailla.
Mutta nyt katoaa Tukholma katseiltamme, ja näkymättömiin painuu Ritariholman kirkkokin ylväine kuninkaanhautoineen.
Vinhasti vie meitä höyryhepo pohjoiseen päin. Tuolla kohoaa Upsalan tuomiokirkko Fyris-joen partaalla akateemisen opinahjon yli. Ja täällä kätkevät ikivanhat hautakummut muinaisen ajan tarunomaisia seikkailuja.
Meitä on kahdeksanmiehinen seurue, joukossa huomattava vieras Englannista. Määränämme on edetä Pohjolan perukoille. Meille on varattu junan kaksi viimeistä vaunua. Etumaisessa on meillä omat makuuosastomme, takimaisessa on kaksi tilavaa salonkia kalustettu pöydillä, tuoleilla ja lepoistuimilla. Sen takasillalta näemme pakenevan maiseman ja ne kiiltävät kiskot, jotka rautavanteen tavoin yhdistävät Tukholman Narvikiin Atlantin rannikolla.
Syväksi ja valtaiseksi on Dal-joki uurtanut uomansa metsäisten kunnaitten halki Pohjanlahden rantaan. Myhäilevänä ja hiljaisena uneksii maa ympärillämme illan kuulakkuudessa. Tunnit kuluvat. On kesäkuun 27. päivä, valoisain öiden aika. Ei henno lähteä levolle. Milloin kiinnittää katseen pieni järvi, jonka saarilla ja niemekkeillä närtteet nukkuvat seisaallaan, milloin viheriöitsevä niitty, jonka laidassa pilkottaa havumetsän tummalta taustalta rivi valkoisia koivunrunkoja.
Mutta jonkunhan verran täytyy toki uinahtaa, vaikka siten menetämme Hälsinglandin ja Medelpadin maisemat. Ja seuraavana aamuna ihailemme Angerman-joen hurjana kuohuvaa koskea, kun juna hetkeksi pysähtyy Forsmon sillalle, valtakunnan korkeimmalle. Männyt, kuuset ja koivut kilpailevat kaikkialla keskenään. Olemme sahalaitosten ja ehtymättömien metsien maassa. Muutaman järven selällä näemme yhteensidottujen pölkkyjen saartaman tukkilautan ajautumassa uittokuurnaan, joka on hirsistä rakennettu korkeiden hepojen päälle.
Saavumme Länsipohjaan, ja juna jumisee Uumajan joen yli uhkeata rautasiltaa myöten, jolle yksikään edellisistä ei vedä vertoja. Ja sitten olemme taas metsien sisällä, pelkkää kuusikkoa ympärillämme.
Yhä ylemmäksi pohjoiseen käy kulkumme. Skelleftejoki jää jo taaksemme. Laajoilla aloilla on metsä harvaa ja kituliasta, mutta sitte taas näkyy notko, missä se rehottaa yhtä tuuheana kuin ennenkin. Voimallisena ja ylpeänä virtaa Piitimen joki, täynnä tukkeja. Päivä on iltaantunut, taivas käynyt sameaksi ja aurinko piiloutunut kultareunaisen pilviseinän taakse. Jyrkkien metsärantojen sulkeman hiljaisen järven yli soutaa uutis-asukas ruuhessaan, ja metsän kuvaiset vipajavat veneen laineissa.
Teitä, sivuraiteita, vastarakennettuja taloja, kasarmeja, taampana kolme vuoriin louhittua varustusta — ja me pysähdymme Bodeniin. Täällä on valtakunta teljennyt pohjoiseen porttinsa. Asemasillalla syntyy tungos, ja tykkimiehiä vilahtelee joka taholla. Junahan tuopi vereksiä terveisiä Tukholmasta.
Matkasuunnitelmaamme kuuluu käynti Luulajassa. Rannikkoa lähetessämme tihenee metsä ja kohoaa yhä korkeammaksi. On keskiyö, kun pääsemme perille ja vaellamme pitkin katuja Norrbottenin pääkaupungissa, joka on viimeisestä tuhoisasta tulipalostaan ylennyt kovin hienona ja uutukaisena. Isompien katujen varsilla näyttävät minusta koivukujat yhtä omituisen viehättäviltä kuin Singapurin palmut. Pohjoisessa hohtelevat pilvien reunat huikaisevassa purppurahehkussa. On valoisa päivä. Eikä sentään ainoatakaan asukasta liikkeellä! Onko tämä kaupunki lumottu tai hyljätty? Voi, niin — keskiyön hetkihän nyt onkin.