Aamusella vie meidät pikku höyrylaiva Svartö-saarelle. Tuolla koillisessa aavistamme Pohjanlahden pohjukan olevan, mistä rannikko kaartuu Suomen puolelle Tornion, Oulun ja Vaasan kautta. Ystävällisten oppaiden ohjaamina käyskentelemme valtaiselle puusillalle, joka kohoaa kuusitoista metriä vedenpinnan yläpuolelle. Molemmin puolin on kaksi isoa malminkuljetuslaivaa kiinnitetty pollareihin. Sillalle saapuu junallinen malmivaunuja, jokaisessa kolmenkymmenen tonnin taakka. Kun ensimäinen joutuu siltaan sovitetun luukun kohdalle, avataan sen pohja, ja kuuluu korvia lumpeuttava rämähdys malmisoran syöksähtäessä rautalevyillä sisustettua jättiläiskuurnaa myöten alas höyrylaivan lastiruumaan.
Siten tyhjentyy vaunu toisensa jälkeen, juna seuraa toistaan, ja tuhannen tonnia tunnissa saavat lastikseen laivat. Nämä lähtevät johonkin ulkomaiseen satamaan, esim. Rotterdamiin, mistä malmi kuljetetaan edelleen lotjilla Westfalin suuriin rautatehtaisiin.
Kaikki tämä malmi tulee Jällivaarasta ja Malmivuoresta (Malmberget). Talvella, merenkulun ollessa seisauksissa, pannaan malmi varastoon Luulajan laiturille. Siellä oli nyt 600.000 tonnia. Kummallista kojetta käytetään jouduttamaan ja helpottamaan laivojen lastausta tästä varastosta. Iso, raskas rautatievaunu toimitetaan raidettansa myöten malmikasan juurelle ja ruuvataan kiinni kiskoihin. Sen etuosasta kohoaa viistoon ylöspäin rautainen vipu, joka kannattaa liikkuvaa liskintä eli lapiota. Vaunun kone työntää ylettömällä voimalla liskimen malmiröykkiöön, kunnes siihen on tullut kolmen tonnin kantamus. Silloin kohoaa se ylös, ja vipu siirtyy ulospäin, kunnes liskin on viereisellä raiteella odottavan malmivaunun kohdalla. Nyt ammahtaa liskin haukotukseen ja kakaisee ulos sisältönsä. Sitte se sulkeutuu jälleen, tekee uuden heilahduksen ja ahmaisee suunsa taas täyteen. En ole verrempää hirviötä nähnyt. Liskin tuntui elävältä. Se liikkui, se nieli malmia vimmatun nälkäisesti, ja sylkiessään sen taas ulos maiskautti se loksahtelevaa alaleukaansa rämeästi, jotta loputkin malmipalaset valuivat sen suupielistä. Eikä se koskaan saanut kylläänsäkään. Se vain söi ja söi ja kukoi ja peuhasi kuin villitty.
Täällä Svartö-saarella siis näimme Norrlannin kahdesta malmivirrasta toisen. Toinen kulkee Narvikin kautta ja on vielä suuremmoisempikin, sillä sieltä valuu malmi maailmalle kaiken vuotta. Ja sijalle soluu kotimaahan kultaa.
Nyt kävelemme takaisin rautatienasemalle ja nousemme vaunuihimme, ja niin sitä taas hyryytetään Bodeniin ja pohjoisluoteiselle ilmansuunnalle kohti Lappia.
Ei tuntureita eikä jokia! Rata kiemurtelee loppumattomien rämeiden ja rahkasoiden lomitse, joista saarina kohoaa kuperia kumpareita. Arvottomaksi erämaaksi älköön näitä rahkasoita ajateltako. On arvioitu, että niistä voitaisiin valmistaa ilmakuivaa polttoturvetta sen verran kuin tarvittaisiin kahdeksisadaksi vuodeksi korvaamaan koko Ruotsin nykyinen kivihiilentuonti — jollei turpeen muokkaus kävisi liian kalliiksi.
Metsä surkastuu. Kuuset ovat niin pieniä, että ne tuskin kelpaisivat muuhun kuin joulukuusiksi. Muodoltaan muistuttavat ne sokerikekoja, ollen tyveltään leveitä ja hoikentuen latvaan päin. Siellä täällä näkyy sentään isojakin puita. Varmasti tietää niillä olevan paljon ikää, sillä sekä männyt että kuuset kasvavat täällä hyvin hitaasti. Tornip-järven rannalla on petäjä, jonka ikä on laskettu runsaasti tuhanneksi vuodeksi.
Veturin vihellin vihlaisee hiljaista kääpiömetsää. Kuljettaja tahtoo ilmaista meille, että jotakin merkillistä on tekeillä. Me riennämme ulos vaununsillalle. Kahdelle valkoiselle taululle, molemmin puolin tietä, on isoin mustin kirjaimin maalattu sana "Napapiiri". Tässä siis menemme sen leveysasteen yli, jonka kohdalla kesän pisintä päivää kestää neljäkolmatta tuntia, kuten talven pisintä yötäkin. Napapiiristä alkaen kasvaa tämä pituussuhde kasvamistaan navalle asti, missä pisin päivä pysyy kuusi kuukautta ja pisin yö samaten.
Jällivaarasta ja Malmivuorelta on meillä vielä kolmen tunnin kiidätys rämeiden ja surkastuvan metsämaiseman poikki Kiirunaan. Silloin ei — 141 peninkulmaa matkustettuamme — ole pohjoisessa enää paljoakaan Ruotsia jäljellä. Mutta malmia liikenee Kiirunasta kylliksi sekä meille että jälkeemme tuleville.
Niin, Kiirunavaara on merkillisimpiä paikkoja, mitä olen elämäni varrella nähnyt. Siellä on maa lahjottanut meille suuria rikkauksia, ja siellä ihmiset työskentelevät nerollaan ja käsillään. Isoja teoksia voitaisiin kirjottaa tuosta näköjään niin vähäpätöisestä vuoresta, joka kohottaa töyryistä selkäänsä Luossajärven eteläpuolella. Järven itäpuolella on Kiirunan yhteiskunta kasvanut erämaahan kun taiottuna. Ja yhteiskunnan pohjoispuolella nousee vielä toinen vuori, Luossavaara, joka sekin kätkee povessaan valtaisia rautamalmiaarteita.