Dervishit näkevät aukkoja keskessään. Mutta he ovat vain toviksi tyrmistyneet pysähdyksiin. Nyt jatkavat he rynnäkköänsä sokeassa raivossa ja innostuneina urhoollisuuteen, jota ainoastaan uskonnollinen haltioittuminen voi pitää yllä. Englantilaiset kuularuiskut linkoavat ammuksiansa niin tiheään, että kuuluu vain yhtämittaista rätinää. Sotamiehet uudistavat panoksiansa ja laukaisevat niin joutuisasti kuin suinkin voivat sormiansa liikutella ja kunnes kiväärit polttelevat heidän käsiänsä. Silloin vaihdetaan ne kylmiin kivääreihin. Dervishit kaatuvat komppanioittain kuten lakoutuu heinä viikatteen tiellä. Suistuneitten rivien sijaan astuu ehtimiseen uusia. Valkoisissa veren tahraamissa kauhtanoissaan peittävät ruumiit kentän kuin kirsimarjakukkien terälehdet loppukeväällä nousseen tuulenpuuskan jälkeen. Vihdoinkin ovat dervishit saaneet kyllikseen ja vetäytyvät takaisin.
"Eteenpäin Omdurmania vastaan", kuului käsky, ja eteenpäin samosi englantilainen armeija. Vielä ei ollut verinen päivä lopussa. Dervishien ratsumiehet kokoutuvat uudestaan. Kalifin lippu lyödään maahan eräällä kummulla, ja sen viereen suistuu profeetan vihreä lippu, joka kutsuu uskovaisia viimeiseen, epätoivoiseen rynnistykseen. Englantilaiset ja heidän keltaiset ja mustat taistelukumppaninsa kunnostautuvat ihailtavan uljaina; dervishit riehuvat kuin jalopeurat, heidän miehuutensa halveksii kuolemaa kerrassaan. Pyhän lipun suojassa etenee yksi rivi tulta kohti, huojuu, tuupertuu ja painuu tantereeseen, ja tuskin on ruudinsavu haihtunut, kun jo on uusi rivi hyökännyt kaatuneitten veriselle temmellyspaikalle, mutta ainoastaan saadakseen saman kohtalon ja seuratakseen heitä paratiisin huvitarhoihin. Nythän oli kysymyksessä maadismi ja Sudanin herruus, kalifi ja autuus, voitto tai kuolema.
Vihdoin oli päivä päättynyt ja kalifin armeija tuhoutunut. Yksitoistatuhatta kaatunutta, kuusitoistatuhatta haavottunutta, neljätuhatta vankia! Kalifi itse pääsi pakenemaan. Hänen haareminsa ja palvelijansa hylkäsivät hänet, ja hän, joka oli aamulla ollut mahtavan maan yksinvaltias, harhaili ennen auringon laskua henkipattona pensastoissa. Hän pakeni lounaaseen ja sai kokoon uuden joukon, joka kuitenkin vuotta myöhemmin kärsi perinpohjaisen tappion, ja silloin hän itsekin sai surmansa.
Kun kaikki oli Omdurmanissa rauhallista, oli voittajalla kallis velvollisuus täytettävänä. Neljättätoista vuotta oli kulunut Gordonin kuolemasta, ja nyt vihdoin viimein oli sankari haudattava vihittyyn multaan. Hautaus tapahtui suuremmoisin sotilaallisin kunnianosotuksin. Neljä eri uskontunnustuksiin kuuluvaa kristittyä pappia otti osaa toimitukseen; yksi heistä luki viidennentoista psalmin, toinen rukouksen ja harmajahapsinen vanhus muistopuheen kaatuneelle kenraalille. Sudanilaisten soittokunta puhalsi Gordonin rakkaimman virren, ja kanuunaveneet tervehtivät jyrisevin yhteislaukauksin Suur-Britannian lippua, kun se lensi palatsin viiritangon latvaan.
9. Afrikan eläinmaailmasta.
Nyt on Sudanissa kaikki muuttunutta. Rautatie ulottuu Niilin suistomaalta Kartumiin saakka, ja Punaiselta mereltä kulkee rata Berberiin. Kartumissa on kouluja, sairaaloita, kirkkoja ja muita julkisia rakennuksia, ja vaarattomasti pääsee höyryveneellä Valkoista Niiliä pitkin aina isoille järville asti. Loordi Kitchener on Egyptin hallitusmiehenä kedivin rinnalla. Gordonin suunnitelma Viktoria Njansan yhdistämisestä rannikolla sijaitsevan Mombasan kanssa on toteutettu, ja rautatie on hiljakkoin rakennettu tältä kohtaa Brittiläisen Itä-Afrikan halki. Valkoiset ovat sanalla sanoen tunkeutuneet joka suunnalta yhä syvemmälle mustien maanosaan ja laittautuneet melkein koko Afrikan herroiksi. Villit eläimetkin ovat kärsineet tästä tunkeutumisesta alueillensa, jotka ennen olivat enemmän rauhotettuja, ja metsästys vähentää vuosi vuodelta niiden lukumäärää. Muutamilta seuduilta on metsänriista tyyten kadonnut, etsien luoksepääsemättömiä tienoita, missä se saa elellä häiritsemättömässä rauhassa.
Saharassa, Libyan erämaassa, Niilin ylävarren aukeilla heinikoilla, Etelä-Afrikan aroilla, kaikkialla, missä maa on tasaista ja asumatonta, oleksii kameelikurki. Ja se esiintyy vielä suurin joukoin, vaikka sitä ankarasti ahdistetaan sulkiensa tähden. Pahimmilla erämaaseuduilla ei se kuitenkaan viihdy, se samoaa vain niiden poikki tarpeen tullen, sillä se kaipaa aina vettä lähellään.
Merkillisen näköinen on tämä lintu, tavallaan muistuttaen dromedaria ja taatelipalmua. Se on voimakas rakenteeltaan; pitkä, paljas kaula kannattelee latuskaista päätä, silmät ovat isot ja kiiltävät, pitkät koivet päättyvät kahteen varpaaseen, siivet ovat niin vähäpätöiset, että kameelikurki on ainiaaksi sidottu maan kamaraan. Mutta sen sijaan on sillä huimaava vauhti, ja kun se porhaltaa täyteen juoksuun, jättää se parhaankin ratsun jälkeensä. Siivissä ovat sen kalliit sulat. Kameelikurki tulee 2 1/2 metriä korkeaksi ja voi täysikasvuisena painaa 75 kiloa.
Kameelikurjet elävät pikku ryhminä, ainoastaan viisi tai kuusi yhdessä. Ne aterioitsevat aamuisin, parhaastapäästä käyttäen ravinnokseen kasveja, mutta myöskin pikkueläviä ja itikoita. Puoleltapäivin on vatsa täynnä; silloin ne lepäävät tai leikkivät, kirmailevat piirihypyissä pitkin hietikkoa, olematta millänsäkään auringon hehkusta tai polttelevasta kamarasta. Sitten ne juovat ja ehtoopäivällä lähtevät jälleen haukkaamaan. Illalla palaavat ne yöleiriinsä.
Näkö on kameelikurjen parhaiten kehittynyt aisti, mutta herkkiä ovat hajukin ja kuulo. Kun kameelikurkea hätyytetään, pakenee se siipiänsä siuhkautellen ja harppoo kolmen tahi neljän metrin pituisin askelin. Se on aina varuillaan vaaralta, ja sebra pysyttelee mielellään sen läheisyydessä, käyttääkseen hyödyksensä sen valppautta. Pohjois-Afrikassa ahdistavat arabialaiset kameelikurkia nopeilla hevosilla tai juoksijadromedareilla. Kaksi tai kolme ratsumiestä kaahaa koirasta, joka on uuvuksissa tunnin juostuansa. Se hiljentää vauhtiansa yhä enemmän. Hevosetkin väsyvät sellaisessa saartoajossa. Mutta ratsumiehistä kannustaa muuan juoksijansa viimeiseen ponnistukseen, kiitää kameelikurjen ohi ja iskee sitä päähän, niin että se kaatuu. Metsästäjät laskeutuvat ratsailta, nylkevät saaliin, kääntävät nahan nurin, jotta siitä koituu säilytyssalkku helposti tärveltyville höyhenille, ja palaavat teltteihinsä. Villin kameelikurjen sulat ovat paljoa kauniimpia ja kallisarvoisempia kuin kesyn. Täysikasvuisella kameelikurjella on isoimpia valkoisia sulkia ainoastaan neljätoista.