Navalta navalle II

by Sven Anders Hedin

Naaras munii matalaan savi- tai hiekkamaan syvennykseen, ja koiras munat hautoo. Päivisin voi pesän jättää tuntikausiksi, mutta silloin peittää hautoja munat hiedalla. Puolentoista kuukauden kuluttua murtautuvat poikaset vankilastaan ja astuvat aavikolle. Ne ovat jo silloin kukon kokoisia, mutta kameelikurjen muna painaakin yhtä paljon kuin 24 kananmunaa ja on pisimmältä kohdaltaan puolitoista desimetriä läpimitaten.

Kameelikurjella on erinomainen ruokahalu, eikä se ole juuri millekään nirsu. Suuri eläintentuntija Brehm piti kesyjä kameelikurkia talossaan ja kertoo, että ne syövät rottia ja kananpoikasia, mutta nieleskelevät myöskin kivensiruja ja tiiliskiven muraa, ryysyjä, metallinpalasia, avaimia ja muuta sälyä.

Paviaanit ovat apinoita, mutta muistuttavat enemmän koiraa kuin ihmistä ja pysyttelevät melkein aina maassa, harvoin kavuten puihin. Julmia, ilkeitä ja kavalia ne ovat, niiden ulkomuoto on kamala ja hurja, silmissä on paha kiilto. Sukulaistensa joukossa ovat ne gorillan jälkeen voimakkaimmat. Ne ovat myöskin rohkeita ja sitkeitä eivätkä kammoksu antautua leopardinkaan kanssa taisteluun elämästä ja kuolemasta. Puolustukseensa käyttävät ne teräviä ja lujia hampaitaan, ja kulmahampaat ovatkin kerrassaan vaarallisia aseita.

Paviaanien sukuun kuuluu peruukkiapina, jota kohtaan muinaiset egyptiläiset osottivat mitä suurinta kunnioitusta, kuvaillen sitä muistomerkeissään kuolleiden valtakunnan tuomariksikin. Paviaanit eleskelevät suurina yhdyskuntina Nubian ja Abessinian kallioilla Punaisen meren rannikolla, mutta näkyy niitä sisämaassakin hyvin korkeilla vuorilla. Ne käyttävät etupäässä ravinnokseen juuria, hedelmiä, matoja ja nilviäisiä. Käärmeitä ne kaikkoavat, mutta pyydystävät skorpioneja ja nyhtävät varovasti pois myrkkyrakon, ennen kuin syövät saaliinsa. Jos durravainioita on paviaanien tyyssijojen lähettyvillä, on niitä vartioittava; muutoin tekevät nuo otukset laiholle suurta vahinkoa. Ja rosvousretkillä ollessaan pitävät ne itse vartijoita, jotka tähystelevät joka suunnalle.

Brehm yllätti kerran paviaaniseurueen, joka kyyhötti kalliopenkereellä. Ensimäinen laaksossa kajahtanut laukaus herätti mitä suurinta hälinää ja suuttumusta, ja apinat ulvoivat ja mölysivät yhteen suuhun. Uskomattoman ketterästi ja varmasti läksivät ne sitte liikkeelle. Taas jymähti laaksossa pari laukausta, jotka eivät tehneet mitään vahinkoa, mutta lisäsivät paviaanien säikkyä ja vimmaa. Jokainen uusi laukaus pysähdytti ne toviksi, jolloin ne läimäyttivät käpälänsä kallioon ja sättivät häiritsijöitänsä kiukkuisin purkauksin. Kallioseinä näytti toisinaan kohtisuoralta, ja kuitenkin kiitivät paviaanit sitä pitkin. Erään kulmakkeen takaa laskeusi koko parvi laakson pohjalle, jatkaakseen pakoansa vastapäisessä louhikossa. Brehmin karavaanissa oli kaksi ajokoiraa, jotka syöksähtivät paviaanijoukkuetta kohti nopeina kuin nuoli. Ennen kuin koirat ehtivät perille, olivat vanhat paviaanit pysähtyneet ja käännähtäneet päin, ja ne tervehtivät koiria niin kauhistuttavalla katsannolla, että nämä kiireesti pyörsivät takaisin. Kun koirat toistamiseen usutettiin paviaanilaumaa vastaan, olivat useimmat apinat jo päässeet kallioiden suojaan; laaksossa oli enää vain muutamia, niiden joukossa pieni penikka. Koirien hyökkäystä säikähtäen kapaisi kirkuva pikku pörröpää ylös kallionlohkareelle, jonka juurelle koirat jäivät haukkumaan. Brehm aikoi pyydystää penikan elävänä. Mutta siitä hommasta ei tullut mitään. Sillä samassa saapuikin vanha koiras rauhallisesti tassuttelemaan lohkaretta kohti, uhkaavasta vaarasta välittämättä. Se lannisti koirat murhaavien katseittensa tiukalla tuijotuksella, loikkasi lohkareelle, kuiskasi kai joitakin viihdyttäviä ääniä penikan korvaan ja läksi suojattinsa kanssa paluumatkalle. Koirat olivat niin nolostuneita, etteivät tulleet hyökkäystä yrittäneeksikään. Sekä penikka että pelastaja saivat luonnollisesti rauhassa vetäytyä omiensa joukkoon.

Hampurin eläintarhan kuuluisa perustaja Hagenbeck kertoo, miten hän pyydysti ruskeita paviaaneja Nubian rannikolla. Siellä kajahtelivat graniittikalliot yötä päivää niiden mölystä. Hän oli pystyttänyt leirinsä virran uomaan, jossa oli vettä ainoastaan sadekautena; muulloin oli se häikäisevän valkoisena hiekkakuurnana. Ihan leirin lähellä oli uoma ainoastaan viisi metriä leveä parin kalliojärkäleen välissä, ja siellä oli joitakuita allikkoja jäljellä viime sateen rippeinä. Sinne oli paviaaneilla tapana pistäytyä juomaan. Ne istuskelivat kallionkaltailla rupatellen, leikkien ja jamaten, ja Hagenbeckin teki mieli saada saaliikseen muutamia kelpo koiraksia. Sitä varten oli hän Airikaan tullut; hänenhän täytyi alituiseen kartuttaa ja pitää yllä saksalaisia eläinkokoelmiansa.

Leiriin ilmestyi arabialainen erämies ja lupasi kunniasanallaan pyydystää niin monta paviaania kuin tarvittiin, kunhan vain sai köyttä ja kirvestä käyttääkseen. Ja hän ryhtyi puuhaansa. Kaikki allikot täytettiin piikkisillä pensailla, paitsi yksi, ja paviaanien täytyi siis juoda tästä ainoasta avoimeksi jätetystä. Nämä tyytyivät supistukseen, ja kun sitte durrajyviä siroteltiin allikon ympärille, arvelivat ne saaneensa tavattoman hyvänsävyisiä naapureita.

Nyt sommitteli arabialainen jyhkeän loukun närtteistä, oksista, vaajoista ja köysistä; enimmin muistutti se muodoltaan latuskaisen lappalaiskodan runkoa. Loukku asetettiin kallelleen lähelle allikkoa. Se nojautui paalua vasten ja voitiin saada mätkähtämään alas, jos vedettiin tukevasti pitkästä köydestä. Apinat eivät aavistaneet mitään salajuonta. Ne saivat tottua loukkuun, ja vihdoin poikkeilivat ne syömään siihen houkuttimeksi ripoteltua durraa. On tyyni ja selkeä päivä, ja aurinko kuumottaa kuin uuni. Parvi loruilevia paviaaneja rientää allikolle sammuttamaan janoansa. Jotkut vanhat sedät livahtavat loukkuun kokemaan durraa — missä on jotakin herkullista tarjolla, siellä täytyy naaraitten ja penikkain aina odottaa viimeisinä, ja se onkin näille tällä kertaa parasta. Metsästäjä istuu matkan päässä köysi kädessään, ja kun hän soveliaana hetkenä kiskaisee, loksahtaa loukku kuin hatuksi kolmen ison paviaanin päälle.

Vankien säikähdyksen voipi arvata. Ensin ne hätkähtävät ja jäävät istualleen kuin kivettyneinä, ihmetellen mitä kummaa on tapahtunut. Sitten alkavat ne juoksennella ympäri ja etsiä pääsytietä, repiä, purra ja röykyttää vaajoja ja köysiä. Mutta koko ristikkolaitos on raskas ja lujasti liitetty kokoon, ja niiden ponnistukset ovat hyödyttömiä. Toverit ovat paenneet, mutta kun vanhuksia ei kuulu, tulevat ne takaisin ja täyttävät laakson hirmuisella hälinällä. Uskaliaimmat menevät loukulle asti ja rohkaisevat huudahduksillaan vankien mieltä.

Erämies ja hänen apurinsa rientävät nyt paikalle ja painavat haarukkaseipäillä paviaanit maata vasten, varovasti avatessaan loukun; vangit sidotaan ja kiedotaan mytyiksi. Ne ovat nimittäin tehtävät vahingoittamattomiksi, sillä niiden torahampaat ovat yhtä vaarallisia kuin leopardin kynnet. Sillä tavoin pyydystettiin lyhyessä ajassa 23 paviaania ja pistettiin häkkeihin leirin aituukseen. Ulkopuolelle vapauteen jääneet apinat kiipeilivät ympäristön palmuihin ja sättivät väkivallantekijöitä minkä osasivat. Hyökkäsi niistä yksi paalutuksenkin yli muutaman häkin päälle vilkkaasti neuvottelemaan vankien kanssa, mitä mahdollisuuksia olisi pakenemiseen.