Simpanssia olen jo kuvannut Berlinin eläintarhasta; huomattavia Afrikan eläinkunnan edustajia on sekin. Koko Keski-Afrikan järvissä ja virroissa asustaa iso, kömpelö ja ruma virtahepo. Entisinä aikoina tavattiin sitä myöskin Egyptin aliosissa, missä sitä sanottiin jokisiaksi. Mutta meidän päivinämme on edettävä melkoisen kauvas etelään Nubiasta, jos tahtoo sen nähdä. Monissa virroissa vaeltelee se sadekauden mukaan, painuen alas virtaa, kun vesi poudalla alenee, ja samoten ylävarteen, kun sade paisuttaa uoman tulvilleen.
Virtahevon ruho on pullea möhkäle, jota kannattelee neljä lyhyttä, nelikavioista koiven tönkkiä. Muodoton pää on melkein nelikulmainen, silmät ja korvat ovat pienet, turpa hirmuisen leveä ja sieramet isot. Karvaton nahka, joka on parin sentimetrin vahvuinen, häivähtelee harmaalle, tummanruskealle ja likaisenpunaiselle sikäli kuin se on kuiva tai märkä. Pientä hännän typykkää lukuunottamatta tulee elukka neljän metrin pituiseksi ja painaa yhtä paljon kuin kolmekymmentä täysikasvuista miestä.
Virtahepo viettää enimmän aikansa vedessä, mutta öisin poikkeilee se maalle, etenkin sellaisilla seuduilla, missä virroista lähtee niukasti ravintoa. Varovasti hiipimällä tyventen jokien äyräitä pitkin voi sen usein yllättää, ja silloin näkee pärskeen nousevan sen sieramista kahtena hienoista vesipisaroista yhtyneenä lyhyenä patsaana, kun se sukeltaikse esiin hengittämään, läähättäen ja tuhisten hyvin meluisasti. Sitte se sukeltaa uudestaan ja voi viipyä veden alla kolme tai neljä minuuttia. Sen pysytellessä pinnalla on veden yli näkyvissä vain kuusi pikku nystyrää: korvat, silmät ja sieramet. Jollei se tunne ympäristöänsä ihan taatuksi, kohottaa se pinnalle ainoastaan sieramensa ja hengittää mahdollisimman hiljaa.
Virtahevoset lojuvat ja loiskivat usein matalassa vedessä tai kapuavat rantaäyräällekin lekottelemaan päiväpaisteessa ja ottamaan olonsa mukavasti. Tuon tuostakin pääsee niiltä silloin röhkiviä mielihyvän äännähdyksiä. Mutta hämärän tullen ne pyrkivät virran syvempiin osiin. Siellä ne uiskentelevat edes takaisin, ajelevat toisiaan ja huppelehtivat vedessä mitä notkeimmin ja ketterimmin. Ne uivat hyvin nopeasti ja heittelehtivät työnnähdyksin eteenpäin, pitkin aikaa töräytellen kuorsuvia ja mölähteleviä ääniä. Ja silti kykenevät ne uimaan niinkin hiljaa, ettei kuulu vähäisintäkään kohua. Haavottunut virtahepo velloo vettä niin rajusti, että pikku palkoveneet voivat kaatua sen ryntäitten nostattamiin hyökyihin.
Kun on useampia koirasvanhuksia karjumassa yht'aikaa, tunkeutuu niiden mylvinä penikulman piirissä aarniometsään ja kiirii pitkin vedenkalvoa kuin ukkosen jyrinä. Mitkään muut eläimet eivät saa sellaista meteliä aikaan. Leijonakin pysähtyy kuuntelemaan.
Niilin yläosassa, Kartumin eteläpuolella, missä mitä rehevin kasvullisuus täyttää rannat ja virta usein haipuu järviksi ja lammikoiksi, poikkee virtahepo vain harvoin maalle, kuten krokotiilikin. Siellä se elää lootuskukkien ja papyrusruohojen lehdistä, pehmeistä kahiloista ja muista vesiperäisten seutujen mehevistä kasveista. Se sukeltaa alas pariksi minuutiksi kahmimaan ja samennuttaa veden laajalti. Saatuaan valtaisen kitansa täyteen varsia ja lehtiä kohoaa se taas pinnalle, ja vesi valuu koskina sen ryhmyselästä. Leuat alkavat liikkua ja hampaat jauhaa. Sillä on huikea ruokahalu, ja makeasti nauttii se ateriastaan. Kuolaa ja pusertunutta kasvimehua pursuaa vaaleanvehreänä tahtaana sen huulilta, ja lujat kulmahampaat näyttelevät tehokkuuttaan.
Niillä tienoin, missä se etsii maalta laidunta, saattaa se ympäristön viljoille ja vihanneksille tuottaa suurta vahinkoa, vieläpä karata kylän asukasten kimppuun. Eikä sen kanssa käy aina silloinkaan leikitteleminen, kun palkoveneellä häiritään sen rauhaa. Vaarallisin on emo poikasen ollessa pieni. Se kantaa poikasta selässään, uiden ja sukellellen, jopa virran pohjassa kävellenkin. Kelpo panosta tarvitaan, jos tekee mieli pyssynlaukauksilla tehota moiseen möhkäleeseen ja tuollaisen nahkapanssarin läpi. Jos elukka laukauksen jälkeen tuhahtaa ja sukeltaa, on erämies menettänyt sen. Mutta jos se kohottautuu korkealle pinnasta ja sitte raskaasti läiskäyttää itsensä alas, niin on haava kuolettava, ja silloin painuu virtahepo pohjaan. Jonkun tunnin odoteltuaan näkee ampuja raadon nousevan pinnalle kellumaan.
Muutamat Valkoisen Niilin varrella asuvat neekeriheimot kaivavat salakuoppia virtahevoille. Toista tapaa elukan halutun lihan hankkimiseksi kuvailee ruotsalainen metsästelijä C.J. Andersson niiden virtojen tienoilta, jotka laskevat Ngami-järven pohjoispäähän. Siellä alkuasukkaat pyytävät virtahepoja harppuunilla jokseenkin samaan tapaan kuin saalistetaan valaita pohjoisilla ja eteläisillä merillä.
Harppuuni päättyy terävään väkänirkkoiseen rautakärkeen. Lujilla nuorilla on tämä kärki kiinnitetty tukevaan puuvarteen, jonka pää on narulla yhdistetty kohoon. Yhteenpunotuista ruokokimpuista liitetylle lautalle vedetään pari kanoottia, ja näiden välissä kyyristelee mustia pyyntimiehiä, mukanaan harppuunia ja keveitä heittokeihäitä. Kun kaikki on selvillä, jätetään lautta virran varaan ja lipuu äänettömästi vuolteen vietävänä. Etäältä kuuluu noiden isojen elukkain pärskymistä ja polskutusta, kaikki keskustelu taukoaa, ja joka mies on varuillaan. Kahilaniemeke kätkee vielä elukat. Lautta soluu hiljaa ohitse. Miehet metsästysinnossaan tuskin hengittävätkään. Nyt näkyy tummia möhkäleitä vedenkalvossa. Ne eivät aavista vaaraa, luulevat kai valtaisen kahila- ja risuröykkiön joutuneen vesiajolle. Muuan elukka sukeltaa esiin ihan lautan vierestä. Silloin ponnahtaa harppuunimies koholle nopeana kuin nuoli ja survaisee terävän aseensa voimakkaasti virtahevon kylkeen.
Haavottunut elukka tempautun sukeltamalla upoksiin, ja narua luistaa veteen. Koho ilmaisee, mille suunnalle virtahepo pyrkii pakoon. Palkoveneet ovat nyt vedessä ja rientävät perässä. Pinnalle noustessaan saa virtahepo vastaansa nuolisateen, sukeltaa uudestaan ja jättää veripunaisen viirun jälkeensä. Se saattaa ärtyä, kun sitä ehtimiseen ahdistetaan uusilla heittokeihäillä, ja silloin sattuu, että se kääntyy hätyyttäjiänsä vastaan ja rusentaa tungettelevan palkoveneen isoilla torahampaillaan tai työkkäilee sitä päällänsä altapäin. Toisinaan ei elukka tyydy purkamaan vihaansa venettä vastaan, vaan rupeaa ahdistamaan miehiä, ja moni liian rohkea pyydystäjä on silloin silpoutunut.