Sitte kun virtahepo on tarpeeksi uupunut, sieppaavat pyydystäjät kohon käsiinsä ja kiidättävät narun maalle, missä kietaisevat sen puun ympärille, kiskoakseen kaikin voimin, kunnes pakottavat elukan kömpimään ylös vedestä.
Virtahevon liha kelpaa kaikkialla syötäväksi, ja varsinkin poikasten lihaa sekä täysikasvuisten silavaa pidetään maukkaana. Kieli on herkkua. Nahasta tehdään ratsupiiskoja, kilpiä ja paljon muuta. Isot kulmahampaat ovat hyvässä hinnassa.
10. Leijona.
Lopuksi saat kuulla kamalan kertomuksen muutamista ihmissyöjä-leijonista. Mutta älä luulekaan, että se on keksitty tai edes liioiteltu, sillä tuhansia ihmisiä oli sen todistajina. Ja kun nyt siirrymme Mombasaan Afrikan itärannikolle, juuri päiväntasaajan eteläpuolelle, ja poikkeamme sisämaahan leijonain tyyssijoille, on meillä mukanamme parahin opas mitä ajatella voipi. Itse seikkailun sankari, eversti Patterson, on matkassamme kertomassa kaikesta. Minä kirjotin hänelle joku aika takaperin ja kysyin, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että pohjolankin lapset saisivat kuulla hänen kertomuksensa. Hän suostui kertomuksensa julkaisemiseen tässä.
Eversti Patterson oli saanut määräyksen mennä palvelukseen Uganda-rautatielle, joka kulkee Mombasasta luoteiseen Brittiläisen Itä-Afrikan halki Niilin isoimman lähdejärven Viktoria Njansan rantaan. Mutta v. 1898, jolloin eversti tuli sinne, ei rautatie ollut edistynyt pitemmälle kuin Tsavon partaalle; tämä yhtyy pikku sivujokena Sabakiin, joka laskee mereen Mombasan pohjoispuolella. Täällä Tsavon rannalla oli everstillä nyt leirinsä, ja lähellä majaili muutamia tuhansia Intiasta tuotettuja rautatietyömiehiä. Tsavon yli vei tilapäinen puusilta. Nyt piti everstin rakennuttaa sen viereen pysyväinen rautatiesilta, ja sitäpaitsi oli hänellä valvottavanaan viisi penikulmaa rataa kumpaisellekin suunnalle.
Joitakuita päiviä Tsavon seudulle saapumisensa jälkeen sai Patterson kuulla kahdesta leijonasta, jotka tekivät tienoon epävarmaksi. Hän ei niille puheille suonut suurtakaan huomiota ennen kuin leijona paria viikkoa myöhemmin sieppasi erään hänen omista palvelijoistaan. Muuan samassa teltissä asuva toveri oli nähnyt leijonan äänettömästi hiipivän leiriin keskellä yötä, astuvan suoraan telttiin ja tarttuvan miestä kurkkuun. Uhri oli huutanut: "hellitä!" ja kietaissut käsivartensa petoeläimen kaulaan, ja sitten oli yön hiljaisuus taas laskeutunut tienoolle. Seuraavana aamuna oli everstin helppo seurata leijonan jälkiä, sillä uhrin kantapäät olivat koko matkan laahanneet hiekkaa. Paikalla, johon leijona oli pysähtynyt aterioimaan, oli onnettomasta jäljellä ainoastaan vaatteet ja pää, jossa silmät olivat kangistuneet hirveään tuijotukseen.
Tähän näkyyn päättyneestä surullisesta tapauksesta kuohuksissaan vannoi eversti pyhästi, että hän ei suo itselleen lepoa ennen kuin molemmat leijonat ovat hengettöminä. Pyssy kädessä kiipesi hän puuhun ihan lähellä palvelijansa telttiä seuraavaksi yöksi väijyksiin. Yö oli hiljainen ja pimeä. Kaukaa kuuluu karjahtelua, se lähenee lähenemistään, molemmat ihmissyöjät tulevat tavottamaan uutta saalista. Sitte tulee taas hiljaista. Leijonat tekevät aina hyökkäyksensä äänettöminä, mutta alottaessaan yöllisen pyyntiretkensä tärisyttelevät ne ilmaa kamalilla karjahduksillaan ikäänkuin varottaakseen tienoon ihmisiä ja eläimiä. Eversti odottaa. Silloin kuuluu toisesta leiristä satakunnan metrin päästä kauhun ja epätoivon kirkaisuja, ja sitten on taas hiljaista. Taaskin oli mies siepattu ja laahattu pois.
Nyt valitsi eversti kätkönsä jälkimäiseltä paikalta. Mutta sielläkin pettyi hän toiveissaan. Sydäntäsärkevä parkuminen vihloi ilmaa loitompana — taas oli työmies joutunut leijonan saaliiksi.
Intialaiset työmiehet asustivat useissa hajallisissa leireissä. Oli selvää, että leijonat miesten eksyttämiseksi valitsivat joka yöksi uuden leirin. Huomatessaan voivansa kerran yössä tai joka toinen yö häiriintymättömästi siepata miehen, kävivät ne yhä rohkeammiksi eivätkä näkyneet ollenkaan arastelevan nuotioita, joita pidettiin alituiseen palamassa. Ne eivät piitanneet siitä sekasorrosta ja melusta, mitä saivat aikaan, eivätpä pyssynlaukauksistakaan, joilla niitä turhaan tavoteltiin pimeässä. Suojelukseksi rakennettiin jokaisen leirin ympäri korkea ja paksu aita kovista, piikkisistä pensaista, mutta leijonain onnistui aina loikata yli tai murtautua läpi noutamaan miehensä. Päivisin seurasi eversti niiden jälkiä kaikkiin suuntiin. Ne olivat helposti nähtäviä pensastossa, mutta häipyivät luonnollisesti kallioisella pohjalla.
Vielä tukalammaksi kävi asema, kun kiskot ulotettiin yhä kauvemmas sisämaahan ja ainoastaan muutamia satoja työmiehiä jäi Pattersonin johdettaviksi Tsavon siltarakennustöihin. Hän pani heidät rakentamaan tavattoman korkeita ja lujia pensasaitoja leiriensä ympäri, nuotioita kasattiin roihuaviksi rovioiksi, vartioita käytettiin tähystystyössä, pyssyjä pidettiin varalla, ja jokaisessa aituuksessa sai mies vuoronsa jälkeen rämisytellä tyhjiä rautapeltisiä öljysäiliöitä petojen pelotteluksi. Mutta siitä ei ollut apua. Yhäti katosi uusia uhreja. Intialaiset työmiehet joutuivat yöllisistä vierailuista niin kauhuihinsa, että he eivät kyenneet ampumaan, vaikka heillä usein oli leijonat ihan edessään. Sairaalateltistä siepattiin muuan potilas, ja seuraavaksi uhriksi korjattiin toisesta paikasta eräs vedenkantaja. Hän oli maannut pää teltin keskeen käännettynä ja jalat ulospäin. Leijona oli loikannut pensasaidan yli, tarttunut miestä jalkaan ja kiskonut hänet ulos. Epätoivoissaan oli mies käynyt kiinni arkkuun, joka takertui telttikankaan laskoksiin, niin että onnettoman oli täytynyt hellittää otteestaan; viimeksi oli hän pidellyt telttinarusta, mutta tämä oli katkennut. Sitten oli leijona saalis kidassa juossut ympäri aituusta, etsien heikkoa kohtaa, ja sellaisen havaittuaan tunkeutunut suoraan pensasaidan läpi. Seuraavana aamuna nähtiin aukossa vaatteenriekaleita ja lihanliuskeita. Toinen leijona oli odottanut ulkopuolella, ja yhdessä olivat ne ahmineet saaliin. Jäljellejääneessä kädessä oli sormus, joka lähetettiin leskelle Intiaan.