Sitten oli leirissä jonkun aikaa rauhallista; leijonat saalistivat toisaalla. Tälle kannalle toivottiin asiain jäävän, ja työmiehet alkoivat helteen takia nukkua telttien ulkopuolella. Eräänä yönä istuivat he nuotion ympärillä, kun toinen leijona äkkiä äänettömästi ponnahti pensasaidan läpi. Kumppani odotti ulkopuolella, ja molemmat olivat nyt niin julkeita, että ahmivat saaliinsa vain kolmisenkymmenen metrin päässä.
Kokonaisen viikon istui eversti valveilla joka yö niiden leirien luona, joihin voitiin odottaa vierailujen kohdistuvan. Hän sanoo, ettei mikään voi järkyttää hermoja pahemmin kuin sellainen odotus, jossa pettyy kerran toisensa jälkeen. Aina kuuli hän varoittavan karjunnan etäältä ja tiesi sen merkitsevän: varokaa, nyt me tulemme. Yhä käheämmin ja kumeammin kajahteli nälkäinen ärjähtely, ja eversti tiesi, että joku hänen miehistään tai kenties hän itse ei enää näe auringon nousevan viidakon takaa idästä. Aina vaikenivat leijonat lähelle päästessään. Silloin oli vartijoilla tapana huutaa: pitäkää varanne, veljet, paholainen tulee! Ja tovia myöhemmin ilmaisivat kiihtyneet hätähuudot ja poislaahatun tuskallinen kirkuna, että leijonain kavaluus oli taas onnistunut. Lopulta meni leijonain röyhkeys niin pitkälle, että molemmat hyppäsivät yhtaikaa aidan yli ottamaan miehen kumpikin. Eräänä kertana ei toinen leijona ollut saanut laahatuksi uhriansa pensasaidan läpi; se oli jättänyt miehen aukkoon ja tyytynyt osuuteen toverinsa saaliista. Mies oli kuitenkin niin pahasti raadeltu, että kuoli ennen kuin hänet saatiin kannetuksi sairaalatelttiin.
On käsitettävissä, että kovaonniset työmiehet yövalvonnan, jännityksen ja kuolemantuskan uuvuttamina ja järkyttäminä viimein arvelivat kestäneensä kylliksi. He tekivät lakon. Sanoivat tulleensa Afrikaan rautatietä rakentamaan eikä leijonain ruuaksi. Eräänä päivänä he anastivat haltuunsa junan, täyttivät kapistuksinensa sen vaunut ja porhalsivat höyryhevolla rannikolle. Ne urhoolliset, jotka jäivät everstin luo, viettivät yönsä puissa, aseman vesisäiliössä tai katetuissa kuopissa, joita olivat kaivaneet teltteihinsä.
Kerran oli eversti pyytänyt erästä englantilaista toveriansa tulemaan Tsavon tienoolle, saadakseen häneltä apua leijonain ahdistelussa. Juna oli myöhästynyt; oli jo pimeä, kun vieras astui polkua pitkin viidakon läpi leiriä kohti. Mutta hänellä oli mukanaan palvelija, joka kantoi lyhtyä. Puolitiessä hyppäsi leijona rinteeltä heidän päällensä, repäisi neljä syvää haavaa englantilaisen selkään ja olisi vienyt hänet saaliikseen, jollei hän olisi laukaissut ratsupyssyään. Pamahduksen huumaamana hellitti leijona otteestaan ja heittäysi sen sijaan palvelijan kimppuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä katosi se saaliineensa pimeään.
Joitakuita päiviä myöhemmin tuli muuan suaheli (arabialaisisän ja neekeriäidin jälkeläinen) kertomaan, että leijonat olivat kaataneet aasin ja olivat parhaillaan aterialla jonkun matkan päässä. Suahelin opastamana kiirehti eversti sinne ja näki jo kaukaa leijonan selän kohoavan esiin pensaikosta. Pahaksi onneksi polkaisi opas risua, ja leijona katosi läpitunkemattomaan tiheikköön.
Silloin riensi eversti takaisin leiriin ja käski koko väkensä liikkeelle. Rummuilla, rautalevyillä ja läkkirasioilla varustettuina saarsivat miehet tiheikön ja tunkeutuivat meluten eteenpäin, everstin väijyessä siinä kohti, mistä päätteli pedon tulevan näkyviin. Aivan oikein, tuossa se tulikin kookkaana ja julmana, suutuksissaan häiriöstä. Se asteli hitaasti suorassa viivassa, pysähdellen usein katsomaan taakseen; siltä taholta kuuluva meteli kiinnitti sen huomiota sikäli, että se ei huomannut metsästäjää. Nyt on se ainoastaan kolmentoista metrin päässä. Eversti kohottaa kaksipiippuisen pyssynsä. Leijona kuulee hänen liikkeensä, survaisee etukynnet maahan, tempautuu ylös takakäpälilleen kuin valmistautuen hyppäykseen ja sähähtää vimmaisesti, näytellen murhaavia kulmahampaitaan. Silloin eversti tähtää sitä päähän, painaa liipasinta ja — pyssy ei ota tulta!
Onneksi pyörähti leijona samassa livistämään takaisin tiheikköön, ja toisella laukauksella ei ollut sen parempaa vaikutusta kuin että leijona raivostuneesti karjahtaen joudutti pakoansa. Ilkijuoninen kaksipiippuinen oli tilapäinen lainakapine, ja yöksi päätti eversti turvautua omiin aseisiinsa. Aasi oli vielä koskemattomana. Ihan lähelle raatoa pystytettiin neljän metrin korkuisten paalujen päähän lava, jolle eversti asettui auringon laskiessa. Hämyhetki on päiväntasaajalla hyvin lyhyt, ja yö sankkenee nopeasti, milloin ei kumota kuu. Afrikan viidakoissa vallitsee öisin pahaenteinen ja kaamea hiljaisuus, joka kätkee lukuisia väijytyksiä ja ottaa runsaasti uhreja hengiltä. Viidakon asukkaita saattaa kohdata hyökkäys minä hetkenä hyvänsä. Yksinäinen eversti odottelee, pidellen lujasti pyssyänsä. Hän on kertonut tunteneensa yhä painostavampaa ahdistusta, mitä pitemmälle aika kului. Hän tietää leijonain tulevan perimään aasia, sillä läheisistä leireistä ei kuulu mitään hätähuutoja.
Hiljaa! Kuului siltä kuin olisi risu rasahtanut poikki! Nyt kahisee pensaikko kuin raskaasti työnnettynä sivulle kahden puolen. Sitten on taas hisahtamattoman äänetöntä. Ei, syvä huokaus ilmaisee selvänä nälän merkkinä, että peto on lähellä. Taas kahahtelee pensastossa. Vimmastunut ärähdys puhkaisee yön. Leijona on huomannut ihmisen läheisyyden. Pakeneeko se? Ei, päin vastoin heittää se aasin sikseen ja ohjaa kulkunsa everstiä kohti! Kaksi tuntia hiiviskeli se telineen ympärillä, ja kierrokset kävivät yhä ahtaammiksi. Everstin tuli kamala olla. Äkkiä tunsi hän jotakin pehmeätä niskassaan. Kas niin, ajatteli hän, nyt on peto poukonnut kimppuuni. Mutta se häiritsijä oli vain yöpöllö, joka ei ollut aavistanut mitään pahaa, kun eversti kyyhötti hievahtamattomana kuin kuvapatsas. Nyt on leijonalla hyökkäyssuunnitelma valmiina, ja se astuu suoraan telineen luo, tehdäkseen lopullisen loikkauksen. Peto kuvastuu hämärästi hiekkapohjaa vasten. Sen ollessa ihan likellä pamahtaa ensimäinen laukaus, leijona karjahtaa kauhistavasti ja heittäytyy lähimpään pensaikkoon. Siellä piehtaroitsee se tuskissaan ulvoen, mutta valitus heikkenee, kuuluu vielä muutamia pitkällisiä henkäyksiä, ja kaikki on taas hiljaista. Ensimäinen ihmissurmaaja on saanut palkkansa.
Ennen päivän koittoa parveilivat pronssinkarvaiset työmiehet liikkeelle rummuin ja torvin ja kanniskelivat kostajaa ilohuudoin leijonanraadon ympäri. Toinen leijona pitkitti kuitenkin vierailujaan, ja kun sekin vähää myöhemmin joutui pois päiviltä, voitiin rautatietöihin taas ryhtyä tyynin mielin, ja everstistä, joka oli vapauttanut tienoon yhdeksänkuukautisesta maanvaivasta, tuli kaikkien suosikki. Työväen päällysmies sepitti lennokkaan laulun hänen kunniakseen ja antoi hänelle kaikilta työmiehiltä muistolahjan.
Urhea eversti koki paljon muitakin seikkailuja — ei ainoastaan leijonain, vaan myöskin sarvikuonojen, virtahepojen, leopardien, kirahvien, sebrain, antilopien ja gasellien sekä krokotiilien kanssa. Kuulkaamme vain, mitä hän kertoo eräältä pikku asemalta Tsavon yläpuolelta.