Bangveolon rannalla tekivät hänen useimmat miehensä kapinan. He kokivat mielestään liian kovaa ja olivat väsyneet pureskelemaan maissipuikeloita sekä vaativat isäntäänsä viemään heidät seuduille, missä sai kyllikseen syödä. Ainaisen rauhallisena ja säveänä puhutteli Livingstone heitä ystävällisesti. He tuntuivat hänestä olevankin oikeassa, ja hän oli itsekin väsynyt ponnistelemaan eteenpäin puutetta ja vaivoja kärsien. Miehet kummastuivat niin suuresti hänen lempeydestään, että pyysivät saada jäädä hänen palvelukseensa.
Livingstonella oli nyt seuranaan muuan ystävällismielinen arabialainen nimeltä Mohammed. Saattueeseen kuului useita muitakin arabialaisia, Tanganjikan itärannikon alkuasukkaita ja orjia, jotka kantoivat norsunluuta ja ruokavaroja. Ja usein näki Livingstone kokonaisia orjalaumoja, joita ajettiin eteenpäin puuhaarukat kaulassa ja ammuttiin kuoliaaksi, jolleivät jaksaneet kävellä, jotta heistä eivät toiset kauppamiehet hyötyisi. Itse oli Livingstone tällä matkalla vaarallisesti sairaana; häntä oli kuljetettava paareilla. Siinä virui hän tajuttomana ja kuumehoureissa, kokonaan menettäen ajantietonsa. Matkue samosi taas Tanganjikaa kohti ja aikoi mennä kanooteilla järven itärannalle Udjidji-maahan. Kun hän vain pääsisi sinne asti, saisi hän levätä; siellä odottivat häntä uudet varastot ja kotimaasta saapunut posti.
Puille paljaille joutuneena ja menehdyksissään saapui hän Udjidjiin, joka oli arabialaisen orjakaupan pääpaikkoja. Mutta uudet varastot olivat hävinneet jäljettömiin. Hän tilasi silloin kirjeellisesti lisää rannikolta ja kehotti Sansibarin sulttaania vastaamaan siitä, ettei mitään joutuisi hukkaan. Hän lähetti joukottain kirjeitä, jotka eivät milloinkaan päässeet perille. Kerrankin toimitti hän matkaan neljäkymmentäkaksi kirjettä sisältävän käärön; niistä ei ainoakaan saapunut määräpaikkaansa. Mutta järven itäpuolella asuvat heimot olivatkin parhaillaan sodassa keskenään.
Livingstone ei menettänyt miehuuttaan. Hän hankki uuden joukon kantajia, lähtien Susin ja Tjuman kanssa länttä kohti järven yli, missä Manjema-maa oli hänen matkansa määränä. Sen rajaseutujen halki juoksee Lualaba. Jos hän kykeni osottamaan, mihin tämä valtainen virta suuntasi kulkunsa, Välimereen vaiko Atlanttiin, niin hän saattoi sitte hyvällä omallatunnolla palata kotia. Hän ei tahtonut jättää tätä mustien maanosaa ennen sen arvotuksen selviämistä, ja sen ratkaisemiseksi uhrasi hän turhaan henkensä. Kanootit kiitivät siis järven yli, ja länsirannalta pitkitti hän jalkasin matkaansa manjema-kansan maahan. Siellä kuljeskelivat mustaihoiset metsissä ja kävivät sotaa naapuriensa kanssa, söivät kaatuneet vihollisensa, tekivät taikoja ja palvelivat epäjumalia, joita olivat itse veistelleet puusta. "Kuoleeko teidänkin maassanne ihmisiä?" kysyivät he. "Tiedättekö mitään loihtua kuolemaa vastaan? Minne joutuvat ihmiset, kun elämä loppuu?" Ja hän selitti heille kaikki.
12. Henry Stanley.
Livingstone jatkoi kulkuansa länttä kohti. Lualaba ei suonut hänelle rauhaa. Hänen tutkimiensa seutujen alkuasukkaat luulivat, että hänkin oli orjakauppias, kuten kaikki muut muukalaiset, eivätkä antaneet hänelle mitään apua. Hän ihaili uutta maata, missä kunnaitakin kattoivat tuulessa huojuvat palmut, missä loppumattomat hedelmäaarteet kypsyivät päiväntasaajan ikuisen kesän vaalimina ja kaapelin paksuiset köynnöskasvit kiertyivät jättiläispuiden ympäri, joiden lehvistössä kirkuvat papukaijat lentelivät oksalta oksalle. Lukuisat apinalaumat viettivät vapaata elämää vehmaissa lehtisuojamissa, ja eläinmaailma kilpaili kasvivaltakunnan kanssa monimuotoisuudessa ja runsaudessa. Kaikkialla kulki Livingstone valppain katsein. Hän näki ihmeellisiä kasveja, jotka vetivät puoleensa ja käyttivät ravinnokseen hyönteisiä, ja tarkkaili kaloja, jotka nousivat märkään ruohikkoon maalle. Sadekauden tullessa menetti hän useita kuukausia, ja seuraavalle retkelle lähtiessään sai hän mukaansa ainoastaan kolme saattolaista, joiden joukossa olivat uskolliset Susi ja Tjuma. Troopillisen metsän hämyisissä tiheiköissä repi hän jalkansa verille, kaatuneitten runkojen ja lahoavien ryteikköjen yli tunkeutui hän edelleen, ja korkeiden puiden latvojen ja tiheän alikasvullisuuden välillä leijuivat kuumehuurut kuin näkymättömänä harsona. Hän sairastui taas ja joutui pitkäksi aikaa lepäämään köyhässä majassaan, missä hän ruohovuoteella lueskeli kulunutta raamattuaan tai kuunteli alkuasukasten kertomuksia taisteluistaan ihmisten ja apinain kanssa. Sillä gorillakin asusti niissä metsissä.
Niin vierivät vuodet, meluavan maailman etäisimmänkään kaiun saapumatta hänen kuuluviinsa. Lualaba-joki oli hänen ainoana pidättäjänään. Valuivatko sen vedet tyhjentymättömänä verona länsimereen vai soluivatko hiljaa metsien, rämeiden ja erämaiden halki Egyptiin? Jos hän vain voisi vastata siihen kysymykseen, lähtisi hän suoraa päätä Sansibariin ja sitte kotia. Moniin vuosiin ei hän ollut kuullut sanaakaan lapsistaan ja ystävistään. Afrikan maa piteli häntä aarniometsäinsä vankina.
Livingstonen perheeseen kuului tytär nimeltä Agnes. Hän elää vielä, ja hänen vieraanvaraisessa kodissaan Edinburghissa pysähtyy kävijä kunnioittavasti hänen isänsä päiväkirjain, hänen vanhan raamattunsa ja tieteellisten kojeittensa ääreen. Nuorena tyttönä oli Agnes kirjottanut isälleen, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä kotiin pelkästään ilahduttaakseen tytärtään, vaan hän sai huoletta viipyä, kunnes oli suorittanut tehtävänsä ja päässyt itse tyytyväiseksi saavutuksiinsa. Mikään ei voinut paremmin tukea häntä kuin sellainen rohkaisu tyttärensä taholta. Eräässä Manjemasta lähettämässään kirjeessä lausui hän tahtovansa myös antaa nuorille maanmiehillensä esimerkkiä miehekkäästä uurastuksesta. Ja hän kertoi käyneensä vanhaksi ja harmaapääksi, menettäneensä hampaansa ja saaneensa poskensa ja silmänsä kuopalle. Hän haasteli nuoresta gorillasta, jonka muuan päällikkö oli antanut hänelle lahjaksi. "Istuessaan on se lähes kaksi jalkaa korkea, ja se on viisain ja vähimmin ilkikurinen kaikista näkemistäni apinoista. Se kokottelee käsiään, jotta se otettaisiin syliin kannettavaksi, ja toisen kieltäytyessä menevät sen kasvot surkeiksi kuin itkevän ihmisen, ja se vääntelee käsiään ihan kuin ihminen, toisinaan lisäten mukaan kolmannen kouran, saadakseen vetoamisensa sitä liikuttavammaksi. Minut näki se heti ystäväkseen, ja jos joku kiusotteli sitä, käänsi se aina selkänsä minuun päin, saadakseen turvaa, tuli istumaan matolleni, teki itselleen ruohoista ja lehvistä kunnollisen vuoteen ja kietoi maton ympärilleen, kun oli aika mennä nukkumaan. En voi ottaa sitä mukaani, ja pelkään sen kuolevan ennen kuin matkustan kotiin. Sen musta karva oli hieno ja kaunis niin kauvan kuin sitä vaali emo, joka surmattiin. Minua ällistellään ihan kylliksi yksinäni; kaksi gorillaa — se ja minä — ei varmaankaan saisi milloinkaan olla rauhassa."
Helmikuussa 1871 läksi Livingstone taas Manjemasta ja saapui Lualaban rannalle Njangveen, joka oli orjakauppiaiden tyyssijoja. Alkuasukkaat olivat vihamielisiä ja luulivat häntä orjakauppiaaksi, ja orjakauppiaat samaten vihasivat häntä, tuntien hänen mielipiteensä. Turhaan yritti hän saada kanootteja, tehdäkseen matkan tuota isoa virtaa pitkin. Hän tarjosi eräälle Dugumbe-nimiselle orjakauppiaspäällikölle runsaan korvauksen, jos tämä auttaisi aiotun matkan järjestämisessä. Dugumben punnitessa tarjousta sai Livingstone nähdä tapauksen, jonka kamaluus voitti hänen kaikki edelliset kokemuksensa Afrikasta.
Se tapahtui Lualaban rannalla eräänä kauniina heinäkuun päivänä. Viisitoistasataa ihmistä, enimmäkseen naisia, oli kokoontunut erääseen rantakylään markkinoille. Livingstone kuljeskeli ulkosalla, kun näki Dugumben väen tähtäävän kaksi pientä kanuunaa kansanjoukkoa kohti ja laukaisevan ne. Monet noista onnettomista, jotka oli tuomittu kuolemaan tai orjankahleisiin, ryntäsivät kanootteihinsa, mutta alempana oli heitä vastassa orjametsästäjän joukkoja, jotka pidättivät pakenijat nuolisateella. Viisikymmentä kanoottia oli rannassa, mutta niin yhteen sullottuina, ettei niitä saatu liikkeelle. Haavottuneet kirkuivat ja heittelehtivät hurjan epätoivon sekasorrossa. Virran pinnalla ilmaisi joukko mustia päitä, että monet uimarit yrittivät päästä puolentoista kilometrin päässä olevalle saarelle. Virta kävi heitä vastaan, ja heidän asemansa oli toivoton. Heitä ammuttiin herkeämättä. Jotkut upposivat tyynesti ja hiljaisesti, toiset kirkuivat kauhistuneina ja kohottivat kätensä taivasta kohti, ennen kuin painuivat krokotiilien pimeihin suojamiin. Ne pakolaiset, joiden onnistui saada kanoottiinsa vesille, unohtivat melansa ja soutivat käsillään. Kolme kanoottia, joiden miehistöt koettivat pelastaa onnettomia ystäviään, täyttyi vedellä ja upposi kaikkinensa. Vähitellen harvenivat pinnallauiskennelleet päät, ja vain muutamia oli enää taistelemassa hengestään, kun Dugumbe armahti heitä ja antoi pelastaa kaksikymmentäyksi ihmishenkeä.