Tämä näytelmä teki Livingstonen sairaaksi ja toivottomaksi. Sen kuvaus kulki sitte koko englantilaisessa sanomalehdistössä ja herätti sellaisen kauhun myrskyn, että Sansibariin lähetettiin valtion komitea tutkimaan läheltä orjakauppaa ja etsimään sulttaanin avulla keinoja sen hävittämiseksi. Mutta me tiedämme, että vielä Gordonin aikana oli Sudan orjakaupan maita, ja tarvittiin yhä vuosikymmeniä, ennen kuin orjakauppiasten valta oli murrettu. Livingstonelle itselleen oli onneksi, ettei hän tullut yhtyneeksi Dugumben retkikuntaan, sillä alkuasukkaat kokoontuivat puolustautumaan, hyökkäsivät Dugumben saattueen kimppuun ja surmasivat rosvolaumasta kaksisataa. Tällä tavoin jäi Lualaban kysymys ratkaisemattomaksi. Livingstone alkoi itse peljätä, että hänen unelmansa Niilin lähteestä oli väärä. Hän kuuli hämärää puhetta, että Lualaba kääntyi länttä kohti. Mutta yhä toivoi hän virran kulkevan pohjoiseen ja että Niilin lähde oli siis etsittävä Bangveolon lisien joukosta. Vaikeuksien karttuessa hänen ympärillään vahvistui myöskin hänen päätöksensä pysyä hellittämättömänä. Ilman voimakasta ja hyvin järjestettyä karavaania ei yritys kuitenkaan voinut menestyä. Sentähden täytyi hänen palata Udjidjiin, jonne piti sillävälin saapua uusia varastoja rannikolta. Ja tuhansien vaarojen ja väijytysten keskellä suoriutui hän paluumatkastaan levottoman maan läpi. Puolikuolleena kuumeesta ja hätää kärsien saapui hän Udjidjiin lokakuulla.
Siellä odotti häntä uusi pettymys. Uudet varastot olivat kyllä tulleet, mutta se arabialainen roisto, jonka piti tallettaa hänen tavaroitansa, oli myynyt hänen omaisuutensa, m.m. pari kilometriä kankaita ja useita säkillisiä lasihelmiä, jotka olivat ainoana käypänä rahana. Arabialainen selitti varsin tyynesti, että hän oli luullut lähetyssaarnaajan kuolleen.
Livingstonen päiväkirjasta luemme, että hän avuttomuudessaan tunsi olevansa kuin se mies, joka matkusti alas Jerikoon ja joutui ryövärien käsiin, ja turhaan odotti hän pappia, leviittaa tai laupiasta samarialaista. Mutta näin kirjottaa hän viisi päivää Udjidjiin tulonsa jälkeen: "Ollessani enimmin masennuksissani oli hyvä samarialainen ihan lähellä, sillä eräänä aamuna tuli Susi kaikin voimin juosten ja huusi henki kurkussa: 'Englantilainen! Minä näin hänet!' ja sitte pyörähti hän vierasta vastaan. Karavaanin etunenässä liehuva Yhdysvaltain lippu ilmaisi muukalaisen kotimaan. Tavaramytyt, sinkkilevyaltaat, isot kattilat, teltit, kaikki saivat minut ajattelemaan: Sen täytyy olla varakas matkustaja eikä tällainen puutteeseen joutunut raukka kuin minä."
Tulija oli nuori sanomalehtimies Stanley, jonka oli suuren "New-York Herald"-lehden omistaja Gordon Bennett vasiten lähettänyt hakemaan Livingstonea Afrikan tuntemattomasta sisämaasta. Hän oli perusteellisesti valmistautunut merkilliselle retkelleen ja sai kokea monia seikkailuja, kerran joutuen arabialaisten seurassa taisteluunkin villien kanssa, jolloin kaikki arabialaiset saivat surmansa sekä suuri joukko heidän puolellaan olleita alkuasukkaita ja viisi Stanleyn miestä. Erään Tanganjika-järveen laskevan joen varrella kuuli hän viimein karavaanilta, joka tuli Udjidjista, että siellä päin asui valkoihoinen mies. Nyt oli Stanley varma asiastaan, hänen innostuksensa yltyi korkeimmilleen, ja hän lahjoi kantajiaan, kannustaakseen heitä pitkiin päivämarsseihin. Ja hän samosi maasta maahan, kiistellen päällikköjen kanssa heidän vaatimistaan veroista.
Marraskuun 10. p:nä tapahtui molempien tutkimusmatkailijain merkillinen kohtaus, kun Livingstone tiedon saatuaan astui alas kuistiltaan pihalle, jonne olivat myös kaikki Udjidjin arabialaiset keräytyneet. Stanley raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja näki edessään pienen miehen, harmaatukkaisen ja kalpean, kauhtuneen kultanauhan ympäröimä sininen konsulinlakki päässä, punahihainen nuttu ja kuluneet harmaat housut yllä. Stanley olisi tahtonut rynnätä syleilemään häntä, mutta väkijoukon läsnäolo tuntui kiusalliselta, jonkavuoksi hän vain nosti hattuaan ja astui esille, sanoen yksinkertaisesti: "Tohtori Livingstone luullakseni?" "Niin", vastasi tämä säveästi ja kohotti lakkiaan. "Kiitän Jumalaa, hra tohtori, että minun on suotu tavata teidät." "Minäkin kiitän Häntä siitä, että olen täällä teitä vastaanottamassa."
He istuutuivat kuistille, ja kaikki alkuasukkaan seisoivat töllistellen ympärillä. Olen kerran Stanleyn omassa päivällispöydässä Lontoossa kysynyt häneltä, miltä tuntui tavata Livingstonea Afrikan sydämessä, ja hän vastasi tunteittensa olleen niin kuohuksissa, ettei niitä voi kuvata. Hän vain katseli ja katseli suurta erakkoa, joka oli kieltäytynyt maailmasta ja lähes kolmekymmentä vuotta samoillut mustien seassa. Hän tarkkaili kalpeiden kasvojen jokaista ryppyä ja ymmärsi, että nuo kärsimyksen ja totisuuden piirrot merkitsivät kokonaisen ihmispolven kestänyttä yksinäisyyttä ja työtä, sairauksia ja suruja. Ja hän ajatteli Bennetin sanoja: "Se saa maksaa mitä hyvänsä — mutta ottakaa selko Livingstonesta!"
Kyllä oli miehillä kertomista keskenään. Neljä kuukautta olivat he yhdessä. He vuokrasivat kaksi isoa kanoottia, soutivat Tanganjikan pohjoispäähän ja saivat selville, ettei järven vesi juokse minnekään siltä taholta. Vasta kahta vuotta myöhemmin onnistui englantilaisen Cameronin keksiä Tanganjikan laskujoki Lukuga, joka yhtyy Lualabaan. Ja kun hän sitäpaitsi huomasi, että Lualaban varrella oleva Njangve on 150 metriä alempana kuin Niilin lähtökohta Albert-järvestä, oli hän todistanut, ettei Lualaba voinut kuulua Niiliin ja että Livingstonen luulo Niilin äärimäisten lähteiden löytymisestä Bangveolon tienoilta oli ollut vain pettävä unelma. Lualaban täytyi siis laskea Atlanttiin, ja itse asiassa ei tämä virta olekaan muuta kuin Kongon yläjuoksu. Cameron oli myös ensimäinen europalainen, joka on idästä länteen päin kulkenut Afrikan keskiosan poikki.
Nyt piti Stanleyn lähteä takaisin Sansibariin kertomaan lehdelleen lähetettävällä kirjeellä maailmalle, että Livingstone oli elossa. Taboraan saakka matkustivat he yhdessä, sillä Livingstone odotti uusia varastoja, ja yltäkylläisyydestään lahjotti Stanley hänelle neljäkymmentä kantamusta kankaita, lasihelmiä ja metallilankaa, purjekangasveneen, vedenpitävän teltin, kaksi pyssyä ja muita aseita, ampumavaroja, työkaluja ja keittiöastioita. Kaikki tämä oli mitä suuriarvoisinta Livingstonelle, joka tahtoi kaikin mokomin viipyä Afrikassa, kunnes oli suoriutunut tehtävästään. Sydämellisesti erosivat he sitte toisistaan.
Sansibarista piti Stanleyn hankkia joukko luotettavia ja kunnollisia kantajia sekä lähettää heidät Taboraan, missä Livingstonen oli siis odoteltava heidän tuloaan. Päiväkirjansa, kirjeensä ja karttansa oli hän jättänyt Stanleyn talteen, ja hyvä olikin, sillä kun Stanley saapui Englantiin, epäiltiin hänen kertomustaan, ja hänet otettiin vastaan kylmäkiskoisesti. Sanomalehdet koettivat mustata häntä, mutta suuri yleisö uskoi hänen sanojaan. Aikanaan kääntyi kaikki toisin; hän sai täyden hyvityksen, ja kaikkialla tunnustettiin, että hän oli suorittanut loistavan urotyön.
Vihdoin saapui uusi kantajajoukko Taboraan, 57 miehen voimalla. He olivat oivallisia ja luotettavia, ja kirjeessään Stanleylle ei Livingstone voinut kyllikseen kiitellä tästä uudesta palveluksesta. Elokuun lopussa läksi sitkeä tohtori viimeiselle matkalleen, joka suunnattiin Tanganjikaa kohti, ja uudenvuodenpäiväksi 1872 ehti hän lähelle Bangveoloa. Sateli vuolaammin kuin koskaan ennen; kaikki taivaan akkunat tuntuivat auenneen. Karavaani ponnistausi verkalleen eteenpäin tässä märkyydessä. Toisinaan oli kahlattava tuntikausia vedessä, missä ainoastaan vuolteen renkaat olivat merkitsemässä jokia erilleen ympäristön lammikoista ja tulvavesistä. Alkuasukkaat olivat ynseämielisiä, kieltäysivät antamasta ruokavaroja ja pettivät muukalaisia pitkin matkaa. Tukalampaa retkeä ei Livingstone ollut milloinkaan tehnyt.