Hänen suunnitelmanaan oli kulkea Bangveolon ja kaikkien siihen järveen laskevien vesistöjen eteläpuolitse sekä sitte seurata järvestä lähtevää virtaa, kunnes tuli vakuutetuksi sen lopullisesta suunnasta. Mutta olipa tämän salaperäisen virran tie mereen mikä tahansa, niin se tie oli pitkä, ja Livingstonen päivät olivat luetut. Hän oli ollut kauvan kivuloinen, ja hänen tilansa paheni viime matkan vaivoista. Hänen ruumiinsa oli riutunut alituisista kuumekohtauksista ja riittämättömästä ravinnosta. Kuukauden toisensa jälkeen laahautui hän eteenpäin vielä seuraavallekin vuodelle, Susin ja Tjuman hoitelemana, mutta toukokuun 1. p:n aamuna 1873 veti hän viimeisen henkäyksensä kaukaisessa Tjitampo-päällikön kylässä.
Susi ja Tjuma, jotka olivat saattaneet Afrikan apostolia viimeiset seitsemän vuotta, tunsivat vastuunsa. He ottivat Stanleyn lähettämän joukon johdon, sulloivat huolellisesti arkkuihin vainajan tavarat ja ryhtyivät urotekoon, joka on ainoa laatuaan kaikkien tutkimusmatkojen historiassa. He päättivät kantaa ruumiin koko matkan Sansibariin! Ruumis täytettiin suolalla ja kuivattiin kahden viikon aikana päiväpaisteessa, säilyäkseen mätänemiseltä, ja neulottiin sitte tiukasti karttuunikääreeseen, joka pujotettiin soveliaasta puusta leikatun kaarnalieriön sisään. Tämä kiedottiin purjekankaaseen, ja mytty kiinnitettiin seipääseen, jotta sitä oli mukava kantaa.
Yhdeksän kuukautta kesti sitte ruumissaaton matkaa; kerran oli sen taisteltava itselleen tie vihamielisen heimon alueen läpi. Taborassa tapasivat he englantilaisen retkikunnan, joka oli liian myöhään lähetetty Livingstonen apuun, ja sen jäsenet kuuntelivat syvästi liikutettuina miesten kertomusta. He tahtoivat haudata vainajan Taboraan, mutta Livingstonen palvelijoita ei saatu siihen taivutetuksi. Helmikuussa 1874 päästiin Bagamojoon, mistä vainaja vietiin risteilijällä Sansibariin ja sitten Englantiin. Lontoossa tahdottiin varmuutta siitä, että ruumis todella oli Livingstonen. Kaikki epäilykset haihdutti hänen musertunut ja jälleen luutunut käsivartensa, jonka oli leijona ruhjonut Mabotsassa. Hänet haudattiin Britannian suurmiesten kunniasijaan, Westminster Abbeyn tuomiokirkkoon.
Menestys rohkaisee. Jo syksyllä 1874 on Stanley uudestaan Sansibarissa, vielä kerran koettaakseen onneansa pimeässä Afrikassa. Hän järjestää karavaanin, johon kuuluu kolmesataa kantajaa, hankkii ruokavaroja, kankaita, helmiä, messinkilankaa, aseita, osiin hajoteltavia veneitä, telttejä, työkaluja ja kaikkea muuta, mitä tarvitaan useampivuotisella retkellä.
Ensin suuntaa hän kulkunsa Viktoria Njansalle ja purjehtii koko järven ympäri. Hän käy Njandassa, näkee jälleen Udjidjin, missä Livingstonen maja oli jo hajonnut maan tasalle, ja purjehtii koko Tanganjikan ympäri. Kahden vuoden kuluttua on hän Njangvessa Lualaban rannalla. Sinne olivat Livingstone ja Cameron ennen tunkeutuneet.
Mutta nyt oli hänen edessään ihan tuntematon alue, alaltaan paljoa laajempi kuin koko Skandinavia, kartoille merkitty yhtenä ainoana valkoisena täplänä. Kaikilta suunnilta olivat matkailijat lähestyneet tämän alueen reunoja, mutta yksikään ei tiennyt, miltä näytti keskemmällä. Eihän edes tiedetty, minne Lualaba jatkui. Njangvessa oli arabialaisilla orjakauppiailla läntisin markkinapaikkansa. Sinne tuotiin viljaa, hedelmiä ja vihanneksia, siellä myytiin raavaseläimiä, kalaa, ruohomattoja, metallilankaa, jousia, nuolia ja keihäitä, sisämaasta norsunluuta ja orjia. Mutta vaikka tiet kaikilta tahoilta johtivat Njangveen, olivat arabialaiset yhtä tietämättömiä kuin kaikki muutkin.
Mustien maanosa, pimein Afrika, levisi Stanleyn edessä. Hän oli uljas mies. Hänelle ei ollut mitään esteitä. Hän oli päättänyt olla kääntymättä itää kohti, mistä oli tullut; hänen piti päästä länteen päin Atlantin rannikolle — tai sortua taipaleelle.
Marraskuun 5. p:nä 1876 painui hän suureen aarniometsään mahtavan ja rikkaan arabialaispäällikön Tipu Tipin seurassa. Jälkimäisen väkeen kuului seitsemänsataa henkeä, miehiä, naisia ja lapsia. Stanleyllä oli 154 kivääreillä, revolvereilla ja kirveillä aseistettua saattolaista. Majesteetilliset puut nousevat siellä jättiläisiksi, joiden latvoja saattaa myrsky huojutella, henkäyksenkään tuntumatta alhaalla tiheikön hämyssä; palmu taistelee tilasta villin viiniköynnöksen ja rottingin kanssa, muheassa maaperässä rehottaa saniaisia, kortteita ja kaisloja, ja pensaitten troopillinen runsaus muodostaa läpipääsemättömiä muureja.
Kaikki on kosteata ja märkää. Kaikilta lehdiltä ja oksilta tippuu kastetta alituisena suihkeena. Ilma on paksua ja helteistä, kasvien ja mullan tuoksun kyllästyttämää. Kirveillä on raivattava tietä tahmean tiheikön läpi, jonka pohjalle ei ole auringonsäde koskaan tunkeutunut. Siellä makailee pyton-käärme kärsivällisesti vaanimassa saalistansa. Siellä kiitää muurahaisia, tuhatjalkaisia, kovakuoriaisia ja tuhansia muita hyönteisiä pitkin kamaraa kuin kansainvaelluksina. Apinat kapuilevat taivaan ja maan välillä puiden lehvistöissä ja heilahtelevat toisesta jättiläispuusta toiseen. Paviaanit mölyävät ja karjuvat tavalliseen tapaansa, ja joskus kuulee simpanssin äänen ja näkee tukevan oksan haarukassa sen taidokkaasti punotun pesän. Ahtaan käytävän ikuinen hämy ja ummehtunut ilma tuntuu ajan mittaan yhä kyllästyttävämmältä; maisemasta ei näe kumpaisellekaan puolelle vilahdustakaan.
Stanleynkin kaltaisen miehen oli työläs suoriutua tästä aarniometsästä. Sairaus, ikävystyminen ja tottelemattomuus ahdistivat hänen rivejänsä. Suuri Tipu Tip katsoi sellaiseen maahan tunkeutumisen mahdottomaksi ja tahtoi pyörtää takaisin koko mustine laumoineen. Vaivoin sai Stanley hänet lupaamaan seuransa vielä kahdeksikymmeneksi päivämatkaksi. Ja lukemattomien vaivojen jälkeen saapui kulkue taas Lualaban rannalle.