Ilta kuluu, ja keskiyön hetki on lähellä. On puolittain hämärää, sillä lyijynraskaat pilviröykkiöt ajelevat toisiaan takaa yli merten ja maiden. Turhaan odotamme pohjoiseen puhkeavaksi sitä aukkoa, josta keskiyön aurinko näkyisi. Toivotonta on varrota sen yöllistä loistetta. Me olisimme nähneet sen painuvan tavattoman vitkallisesti ja kuitenkin olevan korkealla taivaanrannan yläpuolella, alkaessaan yhtä verkallisesti kohota. Sen sijaan saimme kuunnella lounasmyrskyn mahtavaa pauhua. Ja kenties oli näköala pohjoiseen ja koilliseen päin suuremmoisempi kuin keskiyön aurinko. Tuolla levisi Jäämeri teräksenharmaana ja kalseana. Sinisenmustien pilvien taustalla näkyivät merenaaltojen liidunvalkeat vaahtoharjat, jotka herkeämättömässä kohinassaan ryntäilivät Novaja Semljaan ja Frans Josefin maahan päin.
Piankin keinumme rauhattoman ulapan yli takaisin Hammerfestiin, ja ihailtuamme Trondhjemin ikivanhaa tuomiokirkkoa teemme seuraavan matkamme Englantiin.
2. Brittiläisen maailmanvallan keskus.
Laivamme lipuu Thamesin torvimaiseen suuhun ja kiinnittää köytensä Queensboroughin laituriin. Siellä siirrymme junaan, joka tiheään asutun ja rakennetun seudun läpi vie meidät Lontoon sydämeen. Jo matkalla hotelliinsa saa esimakua tämän merkillisen kaupungin kohusta, — kaupungin, jonka asukasluku on suurempi kuin monien Europan maiden, kuin koko Ruotsin valtakunnan tai Suomen ja Norjan yhteensä.
Vieras hämmästyy eikä tiedä, mistä alottaa. Ihanhan hukkuu museoihin ja taulukokoelmiin, kirkkoihin ja teattereihin. On kyliä, joissa on yksi ainoa katu. Jos Lontoon kaikki kadut pantaisiin pääksytysten, ulottuisi latu Lontoon keskipisteestä koko Europan ja läntisen Aasian halki Samarkandiin asti. Onneksi ovat Lontoon kadut sentään lyhempiä. Ne risteilevät ja leikkovat toisiaan Thamesin halkaisemana vyyhtinä, ne päätyvät valtaisiin puistoihin ja maailmankuuluihin aukioihin. Kyllä me viime käynnillämme hyvinkin kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa niillä ajelimme. Ja kaikkialla kuhisee jalankulkijoita ja ajopelejä, mutta pahin myllerrys on Piccadillyllä, maailman vilkasliikkeisimmällä kadulla.
Katsellaksemme ympäristöämme nousemme raitiovaunuun Kensingtonin kaupunginosassa, missä hotellimme sijaitsee ihan lähellä paria Lontoon rikkainta — taidetta ja luonnontieteitä edustavaa — museota. Kuljemme pitkin laajaa Hyde Parkin puistoaluetta, joka metsänä viheriöitsee talomeressä. Sen leveillä, siimeisillä teillä näyttelee hienosto kiillotettuja vaunujaan, uhkeita muotitamineitaan ja jauhotukkaisia, kultanauhaisia palvelijoitaan. Painostavan helteen tuntuessa kaupungilla on mieluista käyskennellä puistossa ja sen keskelle laitetun pitkulaisen lammen rannoilla katselemassa valkoisia ja mustia joutsenia. Sametinhienot nurmikot näyttävät taistelukentiltä, joilla on vastikään oteltu. Siellä makailevat nimittäin kodittomat köyhät. Päivisin saavat he nukkua puistoissa, mutta öisin täytyy heidän vaeltaa; muutoin häätää heidät poliisi makuulta.
Raitiovaunu jyrisee edelleen ja panee parhaansa pulaillakseen Piccadillyn läpi. Äsken oli meillä Hyde Park vasemmallamme, nyt leviää Green Park (Vihreä Puisto) rehevänä oikealla kädellä, ja vasemmallamme näemme Lontoon valtaisia, harmaita ja vakavia rakennuksia. Mutta puisto päättyy pian, ja silloin kohoavat Piccadillyn rakennusrivit kumpaisellakin sivullamme. Ajettava on vasenta puolta, ja varsin soukalle kadulle syntyy siten kaksi ajolatua. Raitiovaunun katolta on meillä oivallinen näköala yli tämän kummallisen solatien, jonka syvyydessä elämä tykkii silmänräpäyksenkään keskeytyksettä.
Edessämme ja takanamme ulottuu ajopelejä moninkertaisena rivinä niin kauvas kuin silmä kantaa. Se näyttää loppumattoman pitkältä sekajunalta, jossa matkustaja ja tavaravaunut vaihtelevat keskenään. Se lipuu hitaasti eteenpäin. Voin lukea satakunta raitiovaunua, isoja, raskaita, punaisia könttyröitä, toiset moottorin käyttämiä, toiset hevosten vetämiä, seinät ilmotusten peitossa. Katolla istuu huopalakkisia herrasmiehiä piippu hampaissa lueskellen sanomalehteä; naiset taasen katoavat pesuvadin kokoisten hattujen alle. Puukuutioilla lasketusta kadusta ei näy montakaan neliömetriä. Sillä raitiovaunujen välissä on se tiheään täynnä automobileja ja ajurinrattaita, kuomuvaunuja ja uhkeita avoimia kaleeseja, ilmotusvaunuja ja korkeapyöräisiä yhden hevosen vedettäviä kärryjä sekä laatikoilla, laudoilla ja puuastioilla lastattuja vankkureita. Niiden lomissa puikkelehtii pieniä banaaneilla ja appelsiineilla täytettyjä työntökärryjä, ja siellä täällä pyrkii joku nuorukainen polkupyörälläkin eteenpäin suunnattomassa tungoksessa.
Kadun toinen puolisko on ahdattu samaan tapaan, vaikka vastakkaiselle suunnalle soluvaksi. Voimavaunujen törähteleminen ja puhkuminen ei koskaan lopu sen paremmin kuin ruoskienkaan läiske, ja alituiseen korvissamme humisevaksi kohuksi yhtyvät kaikki maailmankaupungin selittämättömät äänet, sulautuen kavioiden kopseeseen, jalkamiesten kiireiseen tömistelyyn ja sanomalehtipoikien huutoihin, näiden kaupitessa lehtiänsä.
Tuon tuostakin näkee pikku poikia, jotka joutuisasti lakaisevat koolle ja korjaavat pois, mitä hevosilta on kadulle jäänyt. He vilistävät pahimpaankin tungokseen toimittamaan tehtäväänsä. Ihme kerrassaan, etteivät he likisty kuoliaaksi, joudu tallatuiksi tai kaadu pyörien alle.