Nyt pysähtyy jono tykkänään. Takanamme vaunut sulloutuvat kiinteäksi röykkiöksi. Mustakypäräinen poliisi on astunut esiin ja ojentanut kätensä, ja paha perii ajurin tai automobilinkuljettajan, joka ei siekailematta seisahdu. Poliisi ja hänen virkaveljensä, joka hoitaa kadun toista puoliskoa, ovat keskeyttäneet liikenteen antaakseen kaikkien poikkikadulle keräytyneiden ajoneuvojen mennä Piccadillyn yli siten syntyneestä aukosta. Ne syöksähtävät ohitse, mutta parin minuutin kuluttua toiset poliisit sulkevat poikkikadun, ja silloin lähtee taas meidän vaunujonomme liikkeelle, kunnes seuraavan poikkikadun kohdalla pysähdytään jälleen.
Täällä vaaditaan kärsivällisyyttä, sillä mitään mahdollisuutta ei ole edetä nopeammin kuin kaikki muut. Vihdoin johtaa Piccadilly pienelle ympyriäiselle aukiolle, jolta avautuu katuja kahdeksalle taholle. Siellä vilisee ajavien ja kävelevien paljous kurimuksena, jossa virkku poliisi rauhallisesti järjestelee liikennettä, saaden jokaisen tottelemaan silmänräpäyksessä. Lontoon poliisivoima on mitä parhaissa väleissä yleisön kanssa. Kaikki oivaltavat, että poliisit toimivat yhteiseksi parhaaksi. Sentähden on järjestys kaduilla mallikelpoinen.
Nyt kääntyy raitiovaunu oikealle ja hyrisee lyhyttä, mutta tärkeätä katua myöten Trafalgar-torille, joka on Lontoon avoimista paikoista kauneimpia ja eloisimpia. Sen keskeltä kohoaa neljänviidettä metrin korkuinen kolonni, jonka laelta voitollinen merisankari Nelsou katselee yli kaupungin. Tori on saanut nimensä Trafalgar-niemestä, joka vähän matkaa Gibraltarin länsipuolella pistäytyy Espanjan rannikosta Atlantinmereen. Siellä voitti Nelson Napoleonin laivaston v. 1805 ja teki tyhjäksi Ranskan keisarin aikeet hyökätä vallottamaan Englantia. Verisessä taistelussa sai Nelson itse surmansa. Kolonnista luemme ohi ajaessamme hänen kuuluisat sanansa: "Englanti odottaa joka miestä tekeväksi velvollisuutensa".
Toria kaunistavat muidenkin maatansa palvelleiden suurmiesten muistomerkit. Nelsonin neljän pronssisen jättiläisleijonan taakse on pystytetty Gordonin patsas. Hänestä tulee tuonnempana puhetta.
Raitiovaunu etenee yhä kauvemmas itää kohti loppumattomia katuja pitkin ja valtaisten myymälä- ja liikehuoneustorivien välitse. Kaikkialla näkee vilinää ja kuhinaa kuin mehiläispesissä ja muurahaiskeoissa. Jokaisella on kiire. Kukin rientää konttoriinsa, myymäläänsä tai pankkiinsa. Siinä tuoksinassa unohtuu, että tienvarressa kohoaa ikivanhoja rakennuksia, ja että ympäristössä tuskin on taloa, jonka pääovet, harjakoristeet tai kaivot eivät kätke muinaisten päivien muistoja. Tulee ajatelleeksi vain rahanhaalimista, kun ahtaita tungoksen täyttämiä katuja pitkin ajelee Cityssä, "Lontoon pääkaupungissa". Sillä siellä vierii kulta punakeltaisina virtoina vuoden läpeensä, siellä on maailmankaupan ja siirtomaaliikkeen sydän, siellä on lukemattomia pankkeja, siellä ovat kaupunginvaltuuston huoneet, siellä vanhain ammattikuntain talot kääntävät julkipuolensa soukille kaduille, ja siellä sijaitsevat suurten sanomalehtien konttorit. Siellä kohoaa myös muuan kristikunnan isoimpia ja kauneimpia temppeleitä, Pyhän Paavalin tuomiokirkko, niin painuneena tähän harmaiden, tummien rakennusten mereen, että sen suuremmoisuutta tuskin saa oikein tajutuksi. Sisältä se on kuin suurten miesten muistosuojama. Sielläkin tapaamme Gordonin, pronssiin valettuna lepäämässä kiviarkun päällä. Joitakuita vereksiä palmunlehviä on laskettu pääpuoleen. Vähän matkaa edempänä on Englannin pankki, todellinen linnotus, ikkunaton; milloinkaan ei sen holveissa ole vähemmän kuin kuudensadan miljoonan markan arvosta kultaa.
Siten voisimme ajella päivän toisensa jälkeen ja valita joka retkeilyymme uuden tien ja uuden päämäärän. Tehkäämme nyt vaihteen vuoksi venematka Thamesille.
Taaskin seuraa automobilimme Hyde Parkin rautaristikkoaitaa, mutta Piccadillyn alkupäästä poikkeamme oikealle, kiidämme Buckingham-palatsin ohi, missä kuningas asuu, ja jätämme sitte vasemmalle rivin valtaisia rakennusryhmiä, joissa hallituksella, armeijalla ja laivastolla on virastonsa. Oikealla erotamme kuuluisan Westminster Abbeyn, tuomiokirkon, jossa Englannin kuninkaat kruunataan; siellä myös monet suurmiehet uinuvat haudoissaan. Ja tuomiokirkon sivulle on rakennettu jättiläismoinen parlamenttitalo, missä ylihuone ja alihuone kokoontuvat uhkeihin suojiinsa ratkaisemaan mittaamattoman valtakunnan kohtaloita.
Parlamenttitalon pitkä, komea julkipuoli ja sen tornit luovat kuvaisensa Thamesiin, samoin kuin vastapäisellä, oikeanpuoleisella rannalla Pyhän Tuomaan iso sairaala. Näiden välillä kulkee Westminster-silta virran yli. Me astumme valkoiseen siipilaivaan, joka heti alkaa velloa sameanharmaata vettä. Alas virtaa kyllä menemme, ja kuitenkin vastavirtaan: kello lähenee nimittäin kahtatoista, ja luode nousee merestä. Lukemattomat lotjat ja tavaralaivat käyttävät nousuvettä hyväkseen, helpommin päästäkseen Lontooseen.
Me kuljemme rautatiesillan alitse. Vasemmalla viittaa laiturilta korkeutta kohti "Kleopatran neula", egyptiläinen obeliski, ja loitompana kohoaa muutamia jättiläishotelleja. Waterloo-sillan takana saamme näkyviimme sen korkean kauniin kupulaen, joka kaareutuu Pyhän Paavalin tuomiokirkon kattona. Mustienmunkkien-silta ja muuan rautatiesilta ovat niin lähekkäin, että niiden väliä on tuskin kahtakymmentä metriä. Niiden toisella puolella ulottuvat talot ihan virran partaalle. Oikeanpuoleisen rannan ovat saaneet haltuunsa tehtaat ja vaatimattomammat asuinrakennukset.
Sitte pujahdamme kolmen sillan alitse, jotka ovat ihan lähekkäin. Kolmas on nimeltään Lontoon-silta, ja se on tärkeä liikennevaltimo. Alituiseen avautuu uusia näköaloja. Nyt näemme Tornin (The Tower), Englannin muinaisjäännöksistä kaikkein kuuluisimman. Se on ikivanha linnotus ja valtiollisten vankien talletuspaikka, niin muistorikas rakennus, että sitä tuskin voi kuvailla eksymättä Englannin historiaan. Siellä säilytetään muiden kalleuksien mukana kruunun jalokiviä ja kuningasvallan ulkonaisia tunnuksia.